Roolissa Niko Saarela. Ohjaus Mika Myllyaho. Valosuunnittelu Max Wikström. Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen.
Niko Saarelalla on Runoviikolla oma fanklubinsa. Se pohjautuu takavuosien Veikko Sinisalo -kilpaan, jossa hän ei ollut virallinen mutta monien mielestä moraalinen voittaja. Aiemminkin nämä kiperät tilanteet ovat synnyttäneet samantyyppisiä suosikkipörssejä ainakin Mikko Roihan ja Matti Ristisen tapauksissa.
Tästä seuraa, että kun Niko Saarela esiintyy, se on tapaus, jonne pitää päästä.
Maistiaisia festivaalin käynnistäneestä runoillasta saatiin jo pari tuntia etukäteen avajaisissa, mutta todellisille faneille avajaisten lavalla pistäytynyt Saarela ei tietenkään riittänyt, vaan kello 16:n kahdesta esitysvaihtoehdosta oli pakko valita Insomnia, joka on saanut alaotsikokseen Lempeä kuvaus erään miehen unettomasta yöstä.
Kouta-sali, jossa koko uneton yö mentiin läpi 40 minuutin pikakelauksella, on oikeastaan luentosali. Ainakin se on luentosalimainen. Sitä tietoa hyödynsi ohjaaja Mika Myllyaho sijoituttamalla liitutaulun näyttämön nurkkaan. Sinne unettomamme kävi kuuliaisesti kirjaamassa makuuhuoneestaan viisi perättäistä syytä unettomuuteen(sa).
Niinpä yleisö sai seurata jäsentelyä, kun karismaattinen nuori näyttelijä alkoi havainnollistaa kaipaustaan, pornoa, liikakahvia ja häiritseviä ajatuksia Kari Hotakaisen, Uuno Kailaksen, Markku Lahtelan, Arto Mellerin, Pablo Nerudan,Jarno Pennasen, jonkun Rimmisen ja Pentti Saaritsan runoin, olivatpa nämä sitten kirjoittaessaan ajatelleet mitä muuta tahansa kuin unettomuutta.
Menetelmä, jossa kukin runo alistetaan ikään kuin juonellisen näytelmän repliikiksi ja sitten näistä toisiinsa kuulumattomista osiosta rakennetaan uusi kokonaisuus, ei ole uusi.
Se on kuitenkin kiistelty siksi, että vaikka siinä uustulkitaan runoja, se tehdään useinkin mielivaltaisesti ja itsensä runon moni-ilmeisyyttä rajoittaen.
Kun nuori sankarinäyttelijä Saarelakin oli saanut nallekarhumaisen hahmon, jota korosti eriparinen ryppyinen flanellipyjama, hän oli lähinnä liikuttava, niin kiltti ja tavallinen hän oli.
Tavallisuudesta poikivat sitten yllätykset.
Porno unettomuuden aiheuttajana toi nallekarhumme yöhön lisää liikuttavuutta, joka purkautui katsomon tavassa ottaa vastaan kaksiin erilaisiin nauruihin. Miesten naurukuoro esiintyi aivan eri kohdissa kuin naisten.
Makuuhuone oli niin täynnä symboliikkaa, että surrealistiset kuvataiteilijat olisivat saaneet tästä materiaalista aikaan kokonaisen näyttelyn. Neliön olkituppo ja sen käsittely hellästä korjaamisesta aina roskikseen heittoon saakka kertoi tarinan unettomamme naisesta. Kun toisen neliön vuoro tuli, niin viikatemies oli ehkäpä jo liiankin helppo symboli.
Niko Saarela teki roolissaan kiinteästi ja hienosti keskittyen oman osuutensa.
Kokonaisuus, yhden miehen puhenäytelmäksi runoista puserrettu Insomnia, olisi voinut kuitenkin tehdä vain pikkuisen väljempänä, vain hieman vähemmän näytelmällisenä enemmän oikeutta yksittäisille runoille. Mutta tämä koskee lähinnä ohjauksellista näkemystä.