Nuoret muuttavat maailmaa, sanotaan.
Muuttavat, miten muuttavat. Suomessa nuorisotyöttömyys on 20-25 prosentin tienoilla, Kreikassa ja Espanjassa 50 prosentissa, useimmissa Euroopan maissa tältä väliltä. Koulusta saakka jatkunut toimettomuus ja näköalattomuus rassaavat vahvankin nuoren psyykeä, kun tuntee olevansa kaikesta syrjään sysätty. Monen nuoren perheen – onneksi kuitenkin vähemmistön – kohdalla sama jatkuu. Mielenterveys- ja päihdeongelmat kasaantuvat. Lastensuojelutilanteissa nämä ongelmat ovat mukana valtaosassa. Eikä lastensuojelun kohteeksi joutuneen lapsenkaan tulevaisuus ole ongelmaton. Monet ongelmat periytyvät, ei välttämättä geeneissä vaan nähdyn, koetun ja opitun perusteella.
Maailma kyllä muuttuu: elämänsyrjään päässeet muut nuoret ynnä koko muu varttuneempi väestö kantavat taloudellisen vastuun näiltä osin jo muuttuneesta maailmasta.
Opiskeleva nuoriso on oma lukunsa. Kun minä – ja Jorma Terentjeff, Liisa Jaakonsaari, Veijo Lesonen tai Ilkka Yliniemi – opiskelimme, meillä oli toteutuva unelma: tiesimme, että töitä löytyisi. Myös ammattikoulusta valmistuville oli töitä. Tänään vain kolme ammattia takaavat melkein varman työpaikan. Opettaja, lääkäri ja sairaanhoitaja. Nämäkin ammattialat ovat valtaosin julkisilla verovaroilla ylläpidettyjä. Kaikkien muiden alojen opiskelijoiden elämänunelma on epävarma. Muuta siinä sitten maailmaa!
Mennyttä maailmaa ei tietenkään kannata haikailla. Mutta jotakin oppia sieltä kannattaisi ottaa ja soveltaa. Valtiovalta on luonut nuorisotakuun, jonka periaatteessa pitäisi taata koulutus- tai työpaikka puolen vuoden työttömyysjakson jälkeen.
Jotakin tämä takuu on varmaan tuonut, mutta pysyykö kannettu vesi kaivossa? Onko nuorille löytymässä sopiva koulu tai työ, jotta voisi kasvattaa unelmaansa omasta elämästä ja maailmasta? Antaako takuu pätkän yhtä ja pätkän toista, kunnes yhteiskunta voi taas puoleksi vuodeksi päästää nuoren irti? En väitä, että aina ennenkään jokainen tunsi työnsä kutsumustehtäväksi, mutta silti iso osa aiemmista sukupolvista on työtänsä tehnyt, mielenterveytensä säilyttänyt ja yrittänyt hivuttaa maailmanmenoa parempaan suuntaan niillä keinoilla, mitkä demokratiassa ovat mahdollisia.
Tänään opiskelevien tulee jo opiskeluaikana varautua siihen, että joutuu ehkä itse luomaan oman työpaikkansa. Nykyaikana sekään ei ole helppoa. Käsityöläisammatit on viety suurten tehtaitten mukana halvan työvoiman maihin. Ompelimon, leipuriliikkeen, nyrkkipajan, suutarin tai koristepuusepän työt eivät elätä maailmassa, jossa bulkkituote on halpaa hyllytavaraa. Nuorista, jotka koulun jälkeen eivät löydä sopivaa ammattikoulutuspaikkaa, iso osa haluaisi ja pystyisi tekemään käsillään vaikka mitä, mutta ammatiksi ja elättäjäksi käsityöstä ei nykyisessä globaalimaailmassa ole. Aikuiselämän tarkoitusta etsittäessä vuoden kuluvat, ja mahdollinen maailmanmuuttamisinto unohtuu. Ja mitenpä sitä maailmaa päihdepöhnässä peräkammarista käsin muuttaisikaan?
Eikä aatteita enää ole. Uskonnotkin ovat vesittyneet ehkä islamia lukuun ottamatta, ja sekin näkyy vain ääriryhmiensä väkivallan ansiosta. Kun lukee viidenkymmenen vuoden takaista lehdistöä, löytyy taisteleva työväenliike, kotimainen vihreys ja köyhän asia sekä myös rehellinen kapitalismi. Tänään puolueiden aatteet ovat yhtä mössöä, ja yhteisten asioiden hoitamisessa – siis politiikassa – ihmisiä kiinnostavat vain erilaiset hakkaraiset. Valtakunnan arvokkainta työpaikkaa, eduskuntaa, pidetään porukkana, joka ajaa vain omaa etuaan. Ihmekö tuo: eihän poliitikoilla mitään aatteita tai ihmisten parasta tarkoittavia tavoitteita näytä edes olevan.
Niinpä demokratian muutoskeinon eli äänestysten prosentit jäävät alle kuudenkymmenen, EU-vaaleissa vieläkin alemmas. Vaikka luulisi, että nuorten ihmisten aatteet ja tavoitteet liittyisivät nimenomaan yhteisen eurooppalaisen kansankodin rakentamiseen. Mutta ei kiinnosta.
Aikansa eläneiden aatteiden tilalle tarvitaan uusia. Jotta käsityöläinen voisi elättää itsensä, jotta epäsopivampikin työ koettaisiin mielekkääksi, jotta yrittäminen olisi nykyistä helpompaa, jotta niin nuorilla kuin varttuneemmillakin olisi intoa ja unelmia, jotka antavat päiviin ja vuosiin sisällön ja tarkoituksen. Jotta nuorilla olisi todellinen mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi elää.
Riittääkö aatteeksi kunta- tai soteuudistus? Tai valtakunnan velan rajoittaminen ja joskus jopa vähentäminen? Tai kaiken vastustaminen ja letkautukset? Tai anarkia, joka alun perin on tarkoittanut pyrkimystä valtahierarkioista vapaaseen demokraattiseen yhteiskuntaan, mutta joka nykyisin on rappeutunut pelkäksi sekasorron aiheuttamiseksi ilman sen kummempia tarkoituksia?
Onhan meillä yksi ja hyvin toimiva aate tänäkin päivänä: itsekkyys.
Kun itsekkyys on vallalla koko yhteiskunnassa, niin Suomessa kuin muuallakin, niin hyvin tietää miten heikommille käy. Jos itsekkyyden valtakausi jatkuu, seuraa kahtiajako: toisaalla ovat hyvinvoivat ja itseään toteuttavat ihmiset, toisaalla aputöihin kelpaavat tai niihinkin kelpaamattomat elätettävät.
Mitenkä olisi, jos aatteeksi otettaisiin yhteisvastuullisuus ja ihmisyys? Jokaisen ihmisen arvokkuus? Jokaisen velvollisuus – ja kunnia-asia! – tukea sitä, joka näyttää pärjäävän heikommin?
Yhteisvastuullinen yhteisö rakentuu yhteisön parhaaksi, siten myös jokaisen siinä elävän yksilön parhaaksi.
Kirjoittaja on taivalkoskelainen lääkintöneuvos.
Kolumni