Ulos omasta kolosta

Uuden musiikin lokakuu -festivaalille saapuva Pekka Airaksinen on harvojen tuntema suomalaisen elektronisen musiikin pioneeri.

Pekka Airaksinen on todistanut elektronisen musiikin laitteiston kehitystä neljän vuosikymmenen ajan. "Ensimmäisen oman syntetisaattorin sain vuonna -77. Jotain ohjelmoitavaa rytmikonetta olisin kaivannut vaikka kuinka varhaisessa vaiheessa. Kehitys ja muutos on ollut valtavaa." Kuva noin vuodelta 1970.
Pekka Airaksinen on todistanut elektronisen musiikin laitteiston kehitystä neljän vuosikymmenen ajan. "Ensimmäisen oman syntetisaattorin sain vuonna -77. Jotain ohjelmoitavaa rytmikonetta olisin kaivannut vaikka kuinka varhaisessa vaiheessa. Kehitys ja muutos on ollut valtavaa." Kuva noin vuodelta 1970.

Uuden musiikin lokakuu Oulussa 8.-19.11. Ohjelmisto: www.lokakuu.fi
Pekka Airaksinen, Vladislav Delay ja
Lasse Marhaug Oulun musiikkikeskuksessa 15.11. klo 18.

Uuden musiikin lokakuu -festivaalille saapuva Pekka Airaksinen on harvojen tuntema suomalaisen elektronisen musiikin pioneeri. Hieman tunnetumpi nimi on Sperm, 1960-luvun lopun helsinkiläisen undergroundin keskeinen kollektiivi, jonka perustajajäsen ja musiikillinen sielu Airaksinen oli. Spermin provosoivista esiintymisistä muistetaan ennen kaikkea Mattijuhani Koposen simuloitu yhdyntä flyygelin päällä. Yhtyeen ainoa pitkäsoitto Shh! on keräilyharvinaisuus.

Sperm ei kuitenkaan ollut kaiken alku. Klassista pianonsoittoa opiskelleen Airaksisen mieli paloi kokeellisen ja elektronisen ilmaisun pariin jo aiemmin, ja hän muun muassa osallistui nauhakollaasiesityksiin, joissa äänitteiltä poimittuja pätkiä pyöritettiin nykypäivän luuppien tapaan. Siinä sivussa hän soitti sellaisissa popbändeissä kuin Beatniks ja Suomalaista silmänruokaa - jälkimmäisessä lauloi muuan Rauli Somerjoki.

Tien radikaalimpaan suuntaan osoittivat John Coltranen ja Cecil Taylorin tapaiset uuden jazzin airueet sekä Karlheinz Stockhausenin ja György Ligetin edustama nykymusiikki. Jälkimmäisen akateemisuuteen Airaksinen ei edes pyrkinyt, vaan omaksui rockista tee se itse -asenteen.

"Meitä inspiroivat Velvet Undergroundin ensimmäiset jutut sekä Zappa ja Hendrix. He loivat mahdollisuuden musiikin tuottamiselle toisenlaisella välineistöllä", Airaksinen sanoo ja viittaa samaan aikaan edenneeseen laitteistovallankumoukseen. Vahvistinten ja sähkökitaroiden ohella tärkeää roolia näyttelivät nauhurit.

"Äänityksiä ei tarvinnut enää tehdä studiossa tai Yleisradiossa. Mutta kyllä Revox-nauhurikin maksoi jotain 4 000 markkaa, olisikohan se vastannut 15 000:ta euroa. Niitäkin meillä oli useampia. Vaikka kotikonstein tehtiin, oli se kallista puuhaa. Mä sain kotoa rahaa; isäni oli rakennusurakoitsija."


Varsinaista elektronista
musiikkia Sperm ei kuitenkaan ollut. "Enemmän se oli äänen muuntamista elektronimusiikin tyyppiseksi. Sitä ei tuotettu oskillaattoreilla ja vastaavilla", säveltäjä kertoo. "Jos syntetisaattoreita oli, niin ne - esimerkiksi [säveltäjä-soitinrakentaja] Erkki Kurenniemen vehkeet - olivat hirveän kalliita. Ääntä piti tuottaa esimerkiksi ajamalla kitaraa erilaisten prosessorien läpi tai kontaktimikrofonia käyttämällä ja ääntä muokkaamalla - sellaisella systeemillä, mitä noise-musiikin tekijät nykyäänkin käyttävät."

Airaksinen näkee edelläkävijyytensä liittyvän juuri tähän noise- ja industrial-musiikin omaksumaan lähestymistapaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana hän onkin löytänyt alan piireistä uuden, nuoren yleisön.

"Mä olen niille kiinnostava sen takia, että edustan historiaa, alkuaikoja. Välissä meni kaksi sukupolvea, jolloin koin, ettei mun musiikille löydy yleisöä, koska se on niin omituista. Tämän hetken ihmisten mielestä se taas ei ole mitenkään omituista. Tarjonta on niin paljon monipuolistunut."

"Toisaalta mä en aikaisemmin sopinut mihinkään kategoriaan. Vasta nyt ovat tulleet kokeellisen elektronisen musiikin ja noise-musiikin kategoriat, jotka ovat edes vähän sinnepäin."

Uudesta tulemisesta ei voi silti puhua, sillä Airaksinen ei missään vaiheessa lopettanut musiikintekoa. Spermin jälkeisenä aikana 70- ja 80-luvuilla syntyi niin avantgarde-jazzia kuin elektronisia äänitteitäkin. Profiili vain oli hyvin matala.

"Mullahan oli jonkinlainen yleisö kaiken aikaa: ystäväpiiri, jolle tein musiikkia. En ollut umpiossa."

90-luvun puolivälissä Airaksisen aktiivisuus lisääntyi tuntuvasti, kun itse poltettavat CD-R-levyt mahdollistivat epäkaupallisen julkaisutoiminnan. Nyt hänellä on omalla Dharmakustannus-merkillään kymmeniä albumeita. Sittemmin maine ja äänitteet ovat levinneet netin kautta - oma Myspace-sivusto hänellä on tosin ollut vasta viime heinäkuusta lähtien. Siihen asti underground-mies pysytteli sinnikkäästi omassa kolossaan.

"Jos alkaa kaupalliseksi artistiksi, se vaatii markkinointia ja jonkinlaista tuotteistamista. Mitä pitemmälle sitä siirtää, sitä vapaampi on. Jos saa mainetta ja menestyy, se sitoo jollain lailla, profiloituu tietyllä tavalla. Yleisö ei hylkää, jos sitä ei ole."

"Tässä on alkanut uusi vaihe. Vasta nyt on jonkinlainen kosketus tämän hetken maailmaan."

Ilmoita asiavirheestä