Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten asema on vuosikymmenten saatossa muokkautunut siirtotyöläisistä tunnustetuksi vähemmistöksi. Tie tunnustetuksi vähemmistöksi ei ole ollut helppo.
Suuren muuton aikoihin 1970-luvulla omaan kulttuuriin ja kieleen liittyvät vaatimukset eivät tuntuneet ajankohtaisilta, sillä moni muuttaja ajatteli palata jossain vaiheessa takaisin kotimaahan. 1980-luvun puolivälistä alkoi muotoutua ruotsinsuomalainen vähemmistöidentiteetti, kun näytti ilmeiseltä, että moni muuttaja jää pysyvästi Ruotsiin.
Ruotsalaisen yhteiskunnan politiikkana on ollut voimakas sulauttaminen ja siinä suomalaiset ovat olleet yksi sulautettava siirtolaisryhmä muiden joukossa. Lisäksi ruotsinsuomalaisten läheisen suhteen sosiaalidemokraatteihin on katsottu hidastaneen vähemmistöidentiteetin syntymistä, mutta vastaavasti nopeuttaneen ruotsalaistumista ja sosiaalista nousua.
Sosiaalidemokraattiset hallitukset ovatkin suhtautuneet kaikkein nihkeimmin suomalaisen väestönosan pyrkimyksiin etnisen identiteetin ja omakielisten tarpeiden turvaamisessa. Suomalaissiirtolaisten ohella sen ovat saanet tuntea nahoissaan Tornionjokilaakson suomalaiset, meänkieliset. Ensimmäiset kaksikieliset vapaakoulut perustettiin vasta porvarihallituksen aikana 1980-luvulla.
Tällä hetkellä ensimmäinen ruotsinsuomalaisten siirtolaissukupolvi vanhenee ja ratkaisevassa asemassa on toinen sukupolvi, jolla on tukenaan kansallinen vähemmistöstatus. Ruotsinsuomalaisten kansallinen identiteetti on vahvistunut, sillä vanhaa ja köyhää kotimaata ei enää tarvitse hävetä. Taloudellisessa kehityksessä Suomi ei juuri jää Ruotsista jälkeen ja kansainvälisissä yhteyksissä maat ovat tasavertaisia.
Ruotsinsuomalaisten Suomi-, urheilu- ja kulttuuriseurojen toiminnan rinnalle on tullut uusi aluevaltaus. Viime syksynä järjestäytyneet ulkosuomalaiset haluavat vaikuttaa vanhan kotimaan politiikkaan eduskunnassa omien kansanedustajien avulla. Poliittinen toiminta kanavoituu keskittyneesti RKP:n kautta. Syksyllä toimintansa aloittanut ulkosuomalaisten yhdistys asettaa ehdokkaita RKP:n listoilla kaikkiin vaalipiireihin.
Yhteistyö ulkosuomalaisten kanssa vaatii pieneltä RKP:lta ylimääräisiä ponnistuksia, mutta palkkiona voi olla helppo äänisaalis, joka vahvistaa puolueen asemaa sen vahvoilla alueilla. Muualla maassa ulkopuolista apua saavat RKP:n mahdolliset vaaliliittokumppanit.
Kaikki ruotsinsuomalaiset eivät ole halunneet ruotsalaistua täysin, sillä naapurimaassa asuu edelleen 110 000 Suomen kansalaista. Kaikkiaan äänioikeutettuja ulkosuomalaisia on runsaat 200 000. Ulkosuomalaisten äänestysaktiivisuus aiemmissa vaaleissa ollut varsin laimeaa. Äänestysprosentti on jäänyt kuuden prosentin tuntumaan ja kurja tulos on vetänyt kokonaisäänestysprosenttia alas.
Vielä on arvoitus, miten moni ruotsinsuomalainen innostuu ulkosuomalaisten ja RKP:n luomasta asetelmasta. Menetettävää ei kuitenkaan ole paljon. Suuri voitto on jo se, jos ulkosuomalaisten tarpeisiin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. Ilmeisin ongelma on Suomen ankara verotuskäytäntö, joka tyrehdyttää ruotsinsuomalaisen eläkeläisväestön paluumuuttoa. Vähemmistöryhmän statuksesta huolimatta ruotsinsuomalaisten tarpeisiin ei Ruotsissa aina löydy ymmärtämystä.