Nykyistä perustuslakia on -- ja syystä -- arvosteltu siitä, että se muutamassa tärkeässä kohdassa, jotka koskevat presidentinvallan sääntelyä, on sekava tai epäselvä. Aivan viime aikoina on kaksi merkittävää sosiaalidemokraattia, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari ja ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja yhtynyt tähän kritiikkiin.
On hyvä muistaa, että tämä vuoden 2000 perustuslaki on sellainen kuin on, koska parempaa ei haluttu kirjoittaa -- ei siksi ettei olisi kyetty parempaan. Hankkeen taakse piti saada kaikki poliittiset ryhmät ja lisäksi maan presidentti Martti Ahtisaari.
Kalevan haastattelussa aivan hiljan Tuomioja sanoi, että perustuslaissa on hämärä alue, josta on päästävä eroon. Siksi perustuslaki pitää muuttaa ja presidentin ulkopoliittista valtaa on leikattava. Perustuslain pitää olla sellainen, että se antaa vastauksen, miten päätökset tehdään kaikissa tilanteissa. Nykyisin ei siitä saada vastausta tähän Hyvä kun Tuomioja sanoi tämän -- viimeistään nyt.
Ehdotusta nykyiseksi perustuslaiksi käsiteltiin silloisen Lipposen hallituksen ministeriryhmien neuvotteluissa marraskuussa 1997. Pääministerin poliittinen sihteeri Jorma Westlund piti epävirallista keskustelupöytäkirjaa. Kun esillä oli se muotoilu presidentin ulkopoliittisista valtuuksista, joka sittemmin tuli laiksi, Westlund kirjasi paikalla olevan sd-edukuntaryhmää edustavan kansanedustaja Tuomiojan lausumaksi, että voidaan toimia tuonkin muotoilun mukaisesti. Siinä kaikki, ei vastaväitteitä.
Asiaa valmistelleessa komiteassa poliitikot puhuivat, että yhteistoimintaa tässä ollaan luomassa eikä ennakoimassa erimielisyyksiä. Paikalla olleet juristit olivat kylläkin oppineet toisin: oikeussääntöjä asettamalla luodaan välineitä tulevien kiistojen ratkaisemiseen. Tämä oppi ei vain ollut silloin oikein kurssissa päätöksentekijöiden keskuudessa.
Erkki Tuomioja viittaa nyt siihen, ettei perustuslaki anna vastausta siihen, miten jokin perustavaa laatua oleva erimielisyys presidentin ja ministerien kesken tulisi ratkaista. Jos hän tarkoitti vain ulkoasioita, hän on pääosin oikeassa. Perustuslain 58 § antaa kyllä selvän vastauksen tuohon asiaan, kun on päätettävä hallituksen esityksen antamisesta eduskunnalle, siis esimerkiksi lainsäädäntöaloitteen tekemisestä. Niistä päätettäessä ministeristö jää niskan päälle, jos se jaksaa pysyä kannassaan, kun asiaa valmistelupalautuksen jälkeen käsitellään uudelleen presidentin esittelyssä.
Mutta kaikki presidentin päätettävät asiat eivät koske "hallituksen esityksen" antamista eduskunnalle. Eivät tietysti esimerkiksi nimitysasiat. On huomattava termiero: ministerien presidentille tekemää "ratkaisuehdotusta" ei saa sekoittaa "hallituksen esitykseen". Erinäiset ulkoasiat kyllä lopulta viedään eduskuntaan hallituksen esityksellä, tosin vasta kun ne presidentin ohjauksella on tosiasiassa ratkaistu ja edellä käynyt toiminta jo sitonut ratkaisut valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta, jossa presidentti johtaa puhetta, ei päätä hallituksen esityksistä.
Siitä miten kiistat ratkaistaan, kun käsitellään noita muita presidentin toimivallassa olevia asioita, ei perustuslaissa suoraan sanota mitään. Ei muuten sanottu vuoden 1919 hallitusmuodossakaan, ja sen tulkinnassa K.J. Ståhlberg loi sitten presidentin itsenäistä päätösvaltaa puoltavan linjan. Tämä linja on siirtynyt julkilausumattomana nykyisenkin perustuslain sisälle. Kun presidentin päätösvaltaa on rajoitettu hallituksen esitysten osalta, käytetään vastakohtaispäätelmää ja luetaan rajoitusta ahtaasti: rajoitusta sovelletaan vain siinä, missä se on nimenomaan säädetty.
Vaihtoehtona olisi ollut presidentin päätösvallan sitominen kaikissa asioissa ministerien kantaan. Sekin oli mahdollista säätää. Mutta se olisi leikannut myös hänen ulkoasiainvaltansa käytännössä nollille -- ja sitähän kaikki tahot eivät halunneet. Luulen, että ministeri Tuomioja tuntee oikein hyvin esimerkiksi oman puolueensa silloisen kannan.
Presidentti valtuutettiin uudessa perustuslaissa johtamaan ulkopolitiikkaa "yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa" ensi sijassa siksi, että presidentti Ahtisaari hyväksyi juuri tämän muotoilun, sen puitteissa kun voitiin pysyä vanhoissa käytännöissä. "Yhteistoiminta" sisältää sen, että presidentti kuulee ministerien kannan mutta ei ole sidottu siihen.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan silloinen puheenjohtaja Ville Itälä on haastattelussa kertonut, ettei perustuslain kokonaisuudistusta haluttu vaarantaa poikkeamalla Ahtisaaren ehdoista. Ne voitiin hyväksyä siksi, että Euroopan unionin yhteisen ulkopolitiikan (UTP) syventyessä ja laajentuessa presidentin ulkoasiainvalta tosiasiassa supistuisi. Ja UTP-asiathan valiokunta halusi antaa kaikki valtioneuvostolle, niin kuin unioniasiat muutenkin.
Kohtalokas virhe kai tehtiin siinä, että eduskunnan UTP-asioiden kuuluminen valtioneuvostolle kirjattiin vain uuden perustuslain perusteluihin eikä nimenomaisesti ja riittävän selvästi perustuslain tekstiin. Kaikki eivät siitä aikanaan huolestuneet. Syksyn 1997 ministerivaliokunnassa edustaja Tuomioja totesi tässä kohtaa, että valtiosääntöä ei voida kirjoittaa täysin yksiselitteiseksi laiksi. Se olisi jopa vaarallista. Niin, ei yksiselitteiseksi, mutta tarpeen mukaan kyllä yksityiskohtaiseksi.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).