Suomessa on totuttu vaalimaan ulkopoliittista konsensusta melkein kuin silmäterää. Kansa tuntee historiansa, ja jos joku on sen unohtanut, valtiolliset johtajat ovat heiluttaneet tarvittaessa keppiä uhkaavasti. Erityisesti Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kekkonen sekä jossakin määrin myös Mauno Koivisto takoivat kukin vuorollaan ulkopoliittista realismia suomalaisten kalloon omalla tavallaan.
Neuvostoliiton romahdettua, YYA-sopimuksen rauettua, Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja uuden perustuslain tultua voimaan maassa ovat puhaltaneet vapaammat tuulet. Yksi merkki siitä oli eduskunnassa joulun alla käyty raikas keskustelu turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Kansanedustajat uskalsivat jopa irrotella sen aikana. Aika poikkeuksellinen oli myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan lausunto.
Valiokunta, joka on perinteisesti kunnostautunut ulkopoliittisen puhdasoppisuuden vaalijana, kyseenalaisti Matti Vanhasen hallituksen käyttämän ilmaisun Suomen linjasta. Liisa Jaakonsaaren johtama valiokunta korosti Nato-jäsenyyden merkitystä yhtenä turvallisuuspolitiikan todellisena vaihtoehtona. Hallitus ilmaisi saman asian latteammin selonteossaan. Sen mukaan Nato-jäsenyyden haku säilyy mahdollisuutena vastakin. Tosin ei valiokunnan muotoiluakaan voi pitää kovin repäisevänä, mutta rohkeampi se on kuin hallituksen linjaus.
Tuosta erosta tehtiin numero aivan aiheellisesti, mutta kuten ilmaisuista näkee, kyse on lähinnä ulkopolitiikan munkkilatinisteille ja sanan saivartelijoille avautuvista vivahde-eroista. Tosiasiaksi jäi se, ettei hallitus eikä valiokuntakaan - tai edes ulkopoliittista eriseuraisuutta etsivä kokoomuskaan - esittänyt Suomen liittymistä Natoon.
Ulkopoliittinen debatti keskittyi joulun alla ja sen jälkeenkin siihen, kuvaako liittoutumattomuus oikealla tavalla Suomen linjaa - tai kuvaako se enää mitään tosiasiaa. Monien mielestä ei kuvaa, mutta presidentti Tarja Haloselle, pääministeri Matti Vanhaselle, ulkoministeri Erkki Tuomiojalle sekä koko hallitukselle ja eduskunnalle ilmaisu riitti. Se kun jäi viralliseksi linjan määritelmäksi.
Keskustelu ulkopolitiikan linjasta on sittemmin virinnyt uudelleen ja herättänyt laajaa huomiota. Kissankokoiset otsikot johtavat kuitenkin harhaan. Toistaiseksi kyse ei ole ollut todellisesta ulkopoliittisesta debatista, vaan pienen piirin esilämmittely-yrityksestä ensi sijassa tulevia presidentinvaaleja varten, vaikka taustalla on myös aitoa pyrkimystä todelliseen väittelyyn liittoutumisesta.
Asialla ovat olleet kokoomus ja eräät hyvin tunnetut nimet, jotka toimivat jonkinlaisina kokoomuksen bulvaaneina tietoisesti tai tahattomasti. Tähän viittaa ainakin se, että esitetty kritiikki kohdistuu aivan erityisesti presidentti Tarja Haloseen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojaan.
Puheenjohtaja Jyrki Katainen teki Paasikivi-seurassa keskiviikkona vakavan yrityksen ulkopoliittisen keskustelun virittämiseksi. Hän vastasi samalla presidentti Halosen valtiopäivien avajaisissa pitämään puheeseen, jossa presidentti luonnehti ulkopoliittisen konsensuksen horjuttajia lyhyen aikavälin etujen kalastelijoiksi.
Kataisen puhe oli analyyttinen ja selkeä. Se oli oikein hyvä puhe ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, josta yleensä puhutaan kieli keskellä suuta ja mitään sanomatta. Tosin edellisestä selkeästä puheesta tällä alalla ei ollut kulunut kovin kauan. Sen piti pääministeri Vanhanen Oulussa lokakuussa. Hänkin sanoi Kataisen tavoin kakistelematta, mitä ajatteli, ja meni puheessaan pitemmälle kuin hallitus selonteossaan.
Kataisen mielestä hallituksen politiikka on vaihtunut siitä, mitä se oli Paavo Lipposen pääministerikaudella. Suunta on muuttunut epämääräisemmäksi ja huonommaksi. Kokoomusjohtajalla on sille vaihtoehto, jota hän nimittää eurooppalaiseksi realismiksi.
Katainen määritteli puheessaan, mitä hän tarkoittaa ilmaisullaan, mutta vaikka yritys oli hyvä, hän tuli pelkistäneeksi kuin huomaamattaan sen, miksi ulkopoliittinen väittely ei ota tulta kansan keskuudessa. Debattia käydään sivistyssanoja vilisevillä vaativilla termeillä ja määritelmillä. Jotta siinä pysyisi mukana, on hallittava käsitteet ja tunnettava niiden perusteet. Kun tähän lisätään vielä se, että kritiikkikin rakennetaan usein määritelmiin perustuvan mörkökehikon varaan, ei ole ihme, jos äänestäjät putoavat kärryiltä.
Katainen käyttää esimerkiksi apunaan professori Harto Hakovirran luokittelua ulkopolitiikan impivaaralaisuudesta, globalismista ja eurooppalaisesta realismista. Jokainen asioita tarkkaan seuraava ymmärtää hänen viittaavan Vanhaseen impivaaralaisuudella ja Haloseen ääriglobalismilla, mitä termiä hän käytti torstaina Hufvudstadsbladetin haastattelussa. Itsensä hän määrittelee tietenkin eurorealistiksi.
Halosen aseman horjuttamiseksi kokoomuksen pitäisi saada käyntiin reipas ulkopoliittinen väittely. Noilla eväillä sitä tuskin syntyy. Käsitteet ja ajatusrakennelmat ovat yksinkertaisesti liian vaikeita. Suuri yleisö ei pysy perässä, ja sitä tuskin edes kiinnostaa koko teema, ulkopolitiikan linjaerot.
Oikein tai väärin, kansa on tyytyväinen siihen, että Suomi pysyy liittoutumattomana ja linjan takeena seisovat impivaaralaiset ja globalistit. Keskustelu ulkopolitiikan linjaeroista sataa näissä oloissa ennen muuta Halosen ja Vanhasen laariin.