Saksaa ei ole voinut syyttää ulkopoliittisesta sooloilusta. Hitlerin valtakauden varjo seurasi niin tiiviisti Saksan liittotasavaltaa ja myöhemmin yhdistynyttä Saksaa, että saksalaispäättäjät varoivat vähäisintäkin harha-askelta lännen ulkopoliittiselta valtaväylältä. Nato oli pyhä, kuten myös erityissuhde Yhdysvaltoihin. Amerikkalaispäättäjät ovat puolen vuosisadan ajan voineet luottaa Saksan lojaalisuuteen.
Tämä perinne jatkui Helmut Kohlin valtakauden loppuun saakka. Sen jälkeen remmiin astui sodanjälkeinen sukupolvi ja moni asia muuttui. Kuka olisi uskonut neljä vuotta sitten, että saksalaissotilaita lähetetään sotatantereille maan rajojen ulkopuolelle. Niin on kuitenkin käynyt: Bundeswehrin asuihin pukeutuneita sotilaita on nyt Kosovossa, Makedoniassa ja Afganistanissa.
Hitlerin jälkeen Saksassa oli kaikissa puolueissa voimakas pasifistinen pohjavire eikä sotilaallisiin seikkailuihin löytynyt haluja. Merkillistä viime vuosien ulkopoliittisessa murroksessa on ollut se, että muutoksen ajoivat läpi sosiaalidemokraatit ja vihreät, joiden kannattajakunta on kaikkein pasifistisinta. Helppoa se ei ollut liittokansleri Gerhard Schröderille eikä ulkoministeri Joschka Fischerille. Päinvastoin, punavihreä hallitus huojui kaatumisen partaalla esimerkiksi kun Saksan parlamentti äänesti osallistumisesta talebanien kukistamiseen Afganistanissa.
Neljässä vuodessa Schröderin hallitus on onnistunut murtamaan kuta kuinkin kaikki ulkopoliittiset tabut. Viimeisenä lensi romukoppaan erityissuhde Yhdysvaltioihin. Liittokansleri Gerhard Schröder on käyttänyt niin kovaa kieltä Bushin hallinnon suunnitelmista iskeä Irakiin, että vauriot voivat olla pitkäkestoisia. Schröderin mukaan Saksa ei tule osallistumaan sotilasiskuun Irakia vastaan, ei ainakaan nykyhallituksen ollessa vallassa.
Schröder ei näytä suuremmin luottavan amerikkalaisten lupauksiin konsultoida sotaretkestä liittolaisten kanssa. "Konsultaatiot eivät voi tarkoittaa sitä, että saan kahta tuntia ennen hyökkäystä puhelun jossa sanotaan, että nyt me menemme", Schöder karrikoi amerikkalaisten toimintatyyliä.
Schröderin ja kumppanien kritiikki Yhdysvaltoja vastaan on varsin tuoretta perua. Sen alku voidaan ajoittaa sydänkesän hetkiin, jolloin sosiaalidemokraattien kannatus laahasi kaukana oppositiossa olevien unionipuolueiden (CDU ja CSU) jäljessä. Jättityöttömyys näytti ratkaisevan syyskuun 22. päivän liittopäivävaalit oikeiston eduksi. Sitten luonto näytti voimansa ja liittokansleri johtajuutensa tuhotulvien keskellä.
Schröderin sosiaalidemokraatit saivat tuulta siipiensä alle. Voimakas linjanveto Irak-sotaretkeä vastaan vahvisti hallituksen osakkeita entisestään, sillä kolme neljästä saksalaisäänestäjästä ei halua lähettää saksalaissotilaita Saddam Husseinin armeijan maalitauluksi.
Schröderin haastaja liittokanslerin tuolille Edmund Stoiber tuli viiveen jälkeen samoille linjoille Schröderin kanssa, mutta aloite oli hallituksella eikä baijerilaisen ulkopoliittisiin kykyihin oikein luoteta.
Voi hyvinkin olla, että Saksa palaa vanhaan ruotuun jahka vaalitaistelun pöly on laskeutunut. Jos Schröder jatkaa liittokanslerina, on sävy Washingtonin suuntaan varmasti aivan toinen kuin nyt kiihkeinä vaalien alusviikkoina.
Saksan ulkopoliittinen konsensus on kuitenkin menneen talven lumia. Sodan ja rauhan kysymykset ovat historiallisista syistä herkkä aihepiiri saksalaisäänestäjille. Nyt niitä hyödynnetään valtakauden jatkamiseen.