Ulkopoliittinen keskustelu on Suomessa yhä liian usein kuin varjonyrkkeilyä, jonka etenemistä yleisön on vaikea seurata. Se ei kuitenkaan ole passiivisuutta, kuten ruotsalaistutkija väittää.
Vaalien lähestyminen tarkoittaa Suomessa muista pohjoismaista poiketen aina sitä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu kiihtyy. Samalla sillä on tapana muuttua niin vaikeaselkoiseksi ja kliseiseksi, ettei yleisö tule poliitikkojen kannanotoista hullua hurskaammaksi.
Puolueiden linjausten perusteella on joka tapauksessa jo selvinnyt, ettei Suomi hakeudu seuraavallakaan vaalikaudella sotilasliitto Naton jäseneksi. Edes kaikkein Nato-myönteisin puolue kokoomus ei tätä tavoitetta lähde ajamaan, sillä sen avulla ei Suomessa vaalivoittoa tule. Presidentinvaaleissa Sauli Niinistöltä saattoi kadota ratkaisevia ääniä juuri siksi, että hän piti esillä "eurooppalaista Natoa", jonka käsitteen sisältö jäi hämäräksi.
Tämä ei ole estänyt kokoomusta ja SDP:tä nokittelemasta toisiaan jo nyt vaaleihin liittyvillä Nato-kysymyksillä. Sen ohella SDP:n sisällä asiasta on kuulunut hyvin erilaisia ja keskenään ristiriitaisia puheenvuoroja.
Kuluneella viikolla suomalaisille ennestään tuttu mies, Ruotsin ulkopoliittisen instituutin nykyinen johtaja Tomas Ries heitti lusikkansa soppaan moittimalla Yleisradion haastattelussa Suomen ulkopoliittista johtoa passiivisuudesta. Hänen mielestään suomalaisessa ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut mitään kuuteen vuoteen, eli presidentti Tarja Halosen aikana.
Riesillä tuntuu tässä kuitenkin olevan jonkinlainen näköharha.
Viime vuosina Suomen Nato-kytkentää ovat näkyvimmin ajaneet Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen, mutta molemmat vasta silloin, kun eivät enää ole olleet presidenttinä tai pääministerinä. Niissä tehtävissä eivät hekään aikanaan Suomea Natoon vieneet.
"Paikallaan polkemista" selittää pitkälti se, ettei nykyistä lähemmäs Natoa oikeastaan pysty menemään, ellei sitten liity sotilasliiton täysjäseneksi. Sekä Suomen että Ruotsin armeijat ovat käytännössä täysin Nato-yhteensopivia ja ovat mukana yhteisissä rauhanturvatehtävissä. Ruotsi tosin vielä enemmän, sillä maa on menossa mukaan Naton NRF-kriisijoukkoihin. Natoon liittymistä se ei tuo lähemmäs.
Täysjäsenyyttä voidaan hyvin perustella kuulumisella samaan yhteisöön kuin lähes kaikki muutkin läntiset demokratiat. Samalla tosiasia on, että jäsenyys vaatisi sekä kansan että poliittisten puolueiden yleisen tuen, eikä sellaisesta ole kummassakaan maassa toistaiseksi merkkejä.
Eduskunnan puhemies Lipponen torjui Kalevan haastattelussa Riesin väitteet muistuttamalla, että Suomi jo on Euroopan unionin ytimessä, Ruotsi ei. Hänen kantansa saa tukea Ruotsin uuden ulkoministerin Carl Bildtin linjapuheesta Riesin johtamassa instituutissa.
Bildt ei puhunut Natosta mitään. Sen sijaan hän puhui hyvin vahvasti globalisaatiosta ja eurooppalaisuudesta ja tahtoi Ruotsin katsovan ulospäin eikä käpertyvän itseensä. Mutta näissä suhteissa Suomen politiikka jo usein on ollut paljon Ruotsia avoimempaa. Samaa on sanottava Suomen Nato-keskustelusta, joka saattaa olla merkityksiltään vaikeasti avautuvaa mutta jota kuitenkin on käyty paljon monipuolisemmin kuin Ruotsissa.
Sekä pääministeri Matti Vanhanen että Halonen ovat tuoreissa kommenteissaan olleet varsin huolissaan Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta. Se osoittaa, ettei Suomi myöskään vain tyydy "istumaan Venäjän kyljessä", kuten Ries väittää.