Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajuuden perään on kyselty ahkerasti viime aikoina. Asia kiinnostaa aivan erityisesti siksi, että tasavallan presidentti sekä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta (utva) joutuvat linjaamaan turvallisuuspoliittisen selonteon sisältöä tosissaan lähikuukausina.
Kysymys kuuluu: kuka päättää, liittoutuuko Suomi vai ei? Edessä on kova testi, jos presidentin ja hallituksen näkemykset poikkeavat toisistaan. Kumpi valtioelin tekee silloin tosiasiallisen päätöksen? Kumpi taipuu?
Vanhan hallitusmuodon aikana Suomen suhteista ulkovaltoihin määräsi tasavallan presidentti. Uusi perustuslaki on yhtä vanha kuin Tarja Halonen korkeassa virassaan. Sen mukaan "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa".
Yleisen tulkinnan mukaan ulkopolitiikan johtajuus on jaettu Suomessa presidentin ja valtioneuvoston kesken. Jako tapahtui itse asiassa jo presidentti Martti Ahtisaaren kaudella, vaikka todellinen uusi aika alkoi kirjaimellisesti vasta, kun nykyinen perustuslaki tuli voimaan 1.3.2000.
Joidenkin valtio-oppineiden mielestä vastaus kysymykseen ulkopolitiikan johtajuudesta löytyy perustuslain sanatarkasta tekstistä. Siinä kun todetaan, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Jos siinä lukisi, että valtioneuvosto johtaa yhdessä presidentin kanssa, johtopäätöksenä olisi hallituspainotteinen tulkinta.
Presidentti Halonen lausui jouluaattona Helsingin Sanomien haastattelussa ääneen oman tulkintansa perustuslaista: hän julistautui ulkopolitiikan johtajaksi. Presidentin oli turvallista esittää tulkintansa perustuslaista juuri nyt, kun hallitus on vaihtunut.
Pääministeri Matti Vanhanen hallitsee ulkopolitiikan perusteet ja ydinkysymykset hyvin, mutta hän ei ole samanlainen voimapesä kuin Lipponen oli pääministerinä tai Kalevi Sorsa omana aikanaan, jolloin pääministerin ulkopoliittisen vallan kasvu Suomessa alkoi. Lipposen pääministerikaudella ei ollut epäselvyyttä, kuka johti ulkopolitiikkaa.
Erkki Tuomioja ja Halonen jäivät Lipposen varjoon huolimatta siitä, että heidän perusnäkemyksensä olivat suhteellisen yhteneväiset keskenään ja poikkesivat samaan suuntaan Lipposen linjauksista. Vanhasen ulkopolitiikasta on vielä ennenaikaista puhua mitään varmaa, mutta hän näyttäisi sijoittuvan keskustan nuorisoliiton kasvattina ulkopolitiikan janalla suhteellisen lähelle Halosen ja Tuomiojan näkemyksiä. Hänestäkin pilkistää jonkinlainen synnynnäinen lukkarinrakkaus liittoutumattomuutta kohtaan.
Halosen mielestä perustuslaki oikeuttaa hänet johtamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän lisäsi HS:n haastattelussa, että jos joku muu kuin hän panee vireille Naton jäsenyyshakemuksen, kyseisen henkilön tai instanssin "ainakin pitäisi varautua tietämään presidentin kanta".
Presidentin kanta liittoutumiseen on se sama, mikä hänellä oli ulkoministerinä. Hän oli silloin valmistelemassa edellistä turvallisuuspoliittista selontekoa, jonka linjaukset ovat yhä voimassa. Halosella ei ollut ainakaan joulun alla tiedossa mitään sellaista uutta tietoa, jonka perusteella hänen pitäisi tehdä ehdotus Suomen liittoutumisesta.
Selvää tekstiä. Jos Halonen saa päättää, Suomi ei liittoudu, ellei sitten Euroopan unionin uusi perustuslaillinen sopimus muuta tilannetta. Sellaisen varauksen hän sentään teki.
Uuden perustuslain pohjalta voi päätyä toisenlaiseenkin tulkintaan ulkopolitiikan johtajuudesta. Kun ulkopolitiikan johtovalta on jaettu, suuret linjapäätökset syntyvät presidentin ja valtioneuvoston yhteispäätöksinä.
Jos hallitus ja Halonen ovat eri mieltä liittoutumisesta, molempien korkeiden valtioelinten edustajien on järkevää yrittää löytää yhteinen näkemys utvan ja presidentin yhteiskokouksessa. Toinen ei voi määrätä toista, eikä sellaisessa olisi muutenkaan mitään mieltä, koska kyse on poliittisesta linjavalinnasta. Jos utvan ja presidentin yhteiskokouksessa äänestettäisiin, presidentti jäisi alakynteen. Hänellä kun olisi vain yksi ääni. Ministereitä istuu yhteiskokouksessa peräti yhdeksän.
Mikäli taas liittoutumistarvetta joudutaan arvioimaan puhtaasti Euroopan unionin omista turvallisuusjärjestelyistä ja rakenneyhteistyötarpeista lähtien, presidentin vallan rajat tulevat nopeasti vastaan. Hallituksen toimivalta kattaa nimittäin kaikki EU:ssa tehtävät päätökset. Vanhanen on muodollisestikin Suomen EU-politiikan johtaja.
Juristeria sikseen. Käytännön päätöksentekotilanne on aina ainutkertainen. Halonen mittasi oman valtansa rajoja Suomen Pankin johtokuntanimitysten yhteydessä. Jos Lipposen hallitus olisi halunnut panna kovan kovaa vastaan, Halonen olisi hävinnyt kädenväännön. Mutta sitä hallitus ei tehnyt.
Akatemiatutkija Niilo Kauppi toteaa osuvasti Pasi Saukkosen toimittamassa tuoreessa kirjassa Paikkana politiikka, että Suomen politiikan kenttä on perustuslaillisessa epävakauden tilassa valtiosääntöuudistuksen jäljiltä. Havaintoa voi soveltaa juuri nyt ulkopolitiikkaan.
Lipposen vahva ote on kirvonnut, mutta vielä ei ole nähty, kuka ottaa hänen paikkansa. Halosen lausunto HS:ssa osoitti, että hän haluaa tulkita perustuslakia maksimaalisesti omalta kannaltaan. Hän julistautui ulkopolitiikan johtajaksi juuri nyt, kun turvallisuuspolitiikan suuri linjaratkaisu on määrä tehdä.
Valta luisuukin presidentille, jollei kukaan hallituksessa näe aiheelliseksi haastaa häntä. Ja miksi kukaan haastaisi hänet, jos linjaeroja ei ole.