Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Joulukuun puolivälissä maan valtalehden sivut eivät tahtoneet riittää ylistykseen. "Tosiasioiden kertaus ohjaa realistiseen väittelyyn Natosta", kiitteli pääkirjoitus. "Suomi ei saisi sodassa apua ilman Natoa", todisteltiin uutissivuilla. "Tärkeää tietoa Natosta", ylisti puolestaan yksi lehden sivuilla taajaan esiintyvistä eläkepaapoista.
Mikä oli saanut mielet noin hyrskyämään? No tietenkin uudistuneen Ulkopoliittisen instituutin (Upi) tuottama Nato-raportti. Sitä luonnehdittiin "merkittäväksi lisäksi maamme turvallisuuspoliittiseen keskusteluun". Samoin raporttia kiiteltiin selkeästä kielestä, jolla se kuvasi Naton peruskirjan 5. artiklan mukaisia "turvatakuita". Pääkirjoitus vielä muistutti raportinkin korostavan, ettei välttämätöntä keskustelua turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muutostarpeista voida käydä "niin kauan kuin Nato on suomalaisessa yhteiskunnassa monille punainen vaate".
Hyvin oli raportin viesti mennyt perille etenkin sen asenteellisimmilta osilta. Kyllä kai todellisen keskustelun on salvannut varmasti yhtä tehokkaasti se lähes kritiikitön Nato-propaganda, jota juuri Helsingin Sanomat ja monet suuret päivälehdet asialle vihkiytyneiden päätoimittajiensa luotsauksessa harjoittavat. Ei siinäkään vaihtoehtoja juuri ole tarjoiltu saati, että niille olisi annettu tilaa.
Raportin tasosta jotakin kertoo myös siinä monin kohdin toistuvat psykologisesti houkuttelevat maininnat "turvatakuista". Naton osalta kysymys on keskinäisen avunannon velvoitteesta eikä perinteisistä turvatakuista. Olisi odottanut raportin pohtivan juuri näitä velvoitteita, jotka jäsenyydestä seuraavat. Juuri nehän ovat olleet käydyssä keskustelussa kiistan kohteina. Mutta niiden osalta pää pistetään pensaaseen.
Vuoden 2007 alusta eduskunnan yhteyteen suurella julkisuudella siirretty Upi korostaa olevansa tutkimuslaitos. Se painottaa korkeatasoisen, ajankohtaisen ja analyyttisen tiedon tärkeyttä. Instituutissa työskentelee runsaat kaksikymmentä henkeä, ja sen vuosibudjetti - ilman hallintokulujakin - on suomalaisittain mahtava. Vuoden aikana tuo joukko sai aikaiseksi yhden kirjan islamistisista oppositiopuolueista, kolme suppeaa artikkelitasoista "briefingiä" sekä kaksi raporttia, joista toinen käsitteli Yhdysvaltain terrorisminvastaista sotaa Afrikassa. Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta aiheet olivat tuskin relevanteimmasta päästä.
Yllä mainittu Nato-raportti ei sekään ole tutkimus, ei edes kovin syvällinen analyysi, vaan lähinnä yleisellä tasolla liikkuva suppea selvitys. Sitä luonnehditaan kymmenen "tutkijan" kollektiiviseksi vastaukseksi kysymykseen: mikä Nato on? Mutta kun joukkoa katsoo, on todettava, että vain kolme sen jäsenistä on niin kokeneita, että ansaitsevat tutkijan vaativan tittelin.
Kummastusta herättää se, miksi eräät jäsenyyden kannalta arkaluontoiset aiheet on lähes sivuutettu. Kun kysymyksessä on sotilasliitto, se rakentuu tietysti jonkinlaiselle uhkakuvalle. Mutta millaiselle? Siihen ei anneta vastausta. Samoin vaietaan vastavoimista. Esimerkiksi Venäjän ja Kiinan reaktioiden analyysiä etsii tekstistä turhaan. Niin ikään olisi odottanut, että juuri sotilasliiton osalta pohditaan sotilaallisia kysymyksiä. Tekstistä ei kuitenkaan löydy minkäänlaisia arvioita Naton suorituskyvystä eri tilanteissa. Yhtä vähän käsitellään sen painopisteen siirtymistä pois Keski- ja Pohjois-Euroopasta etelään. Siitä huolimatta, että siitä on seurannut koko alueellisen johtamisjärjestelmän purkaminen sekä joukkojen ja varastojen vähentäminen, jopa lakkauttaminen. Jäsenvaltioiden oman puolustuksen roolia pohditaan tuskin lainkaan.
EU:sta annetaan kovin omituinen kuva: sillä ei kuulemma "ole kykyä yhteisen puolustuksen suunnittelemiseen eikä toteuttamiseen". Mihin mahtaa moinen näkemys perustua? EU-maissa on aseissa runsaat kaksi miljoonaa sotilasta ja niiden sotilasmenot ovat noin 200 miljardia euroa eli seitsemisen kertaa enemmän kuin esimerkiksi Venäjän. Kuka siis voisi hyökätä EU:n kimppuun niin, ettei se muka kykenisi puolustamaan itseään?
Osin teksti on poliittisesti latautunutta. Esimerkiksi jotkut kylmän sodan historiaan liittyvät väitteet on otettu kritiikittä lähes suoraan monille tutusta Naton propaganda- ja tiedotusaineistosta. Kylmän sodan tutkijoiden piirissä moista argumentointia pidetään jo vanhanaikaisena. Osa väitteistä taas on mitä ilmeisimmin tempaistu aivan lonkalta. Niihin kuuluu johtopäätös, että "Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi tilapäisesti Venäjää, mutta maiden väliset suhteet palaisivat todennäköisesti ennen pitkää ennalleen". Mitään perusteluja väitteen tueksi ei esitetä, ei liioin edes alkeellisinta analyysiä, mihin johtopäätös pohjaisi. Kannattaako moista "musta tuntuu" -tietoa peräti painattaa?
Kun Ulkopoliittinen instituutti vuosi takaperin synnytettiin, oli kysymyksessä mediatapahtuma. Vuoret järkkyivät, mutta syntyikö hiiri - tosin kallis sellainen? Siltä ainakin vaikuttaa, kun Upin Nato-raporttia ja sen muita tähänastisia saavutuksia tarkastelee.
Yhtä hyvät ja osin samanhenkisetkin eväät Nato-keskustelulle olisi saatu ottamalla lähtökohdaksi vaikkapa suomalaisen Nato-eliitin yhden kellokkaan äskettäinen argumentaatio jäsenyyden puolesta: "Kun kerran ollaan länsieurooppalainen maa, niin ollaan sitten kunnolla!"
Moinen älyllinen turbulenssi suorastaan huimaa.