Ulkoministeriön viime keskiviikkona Finlandia-talolla, vuoden 1975 Ety-kokouksen pitopaikassa, järjestämä päivän seminaari oli menestys ainakin yhdessä suhteessa: ministeriö onnistui houkuttelemaan paikalle viitisensataa kutsuvierasta. Mikään ihme se ei ollut, kun se oli saanut värvättyä oman tähtensä Erkki Tuomiojan lisäksi vetonauloikseen ja alustajikseen itsensä presidentti Tarja Halosen ja Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin.
Presidentti halusi siis antaa apua entiselle ministeriölleen, jota pidettiin vanhan valtiosäännön aikana presidentin omana ministeriönä. Uuden perustuslain aikanakin ulkoministeriö palvelee presidenttiä ja toimii tiiviissä yhteistyössä hänen kanssaan, mutta entisenlaista "käskyvaltaa" ei presidentillä enää ole ulkoministeriöön siksi, että hän joutuu jakamaan ulkopoliittisen valtansa valtioneuvoston kanssa. Vanha lukkarinrakkaus on kuitenkin tallella.
Keskiviikon PR-isku suurlähettiläskokouksen yhteydessä oli ulkoministeriöltä uusi avaus ja jatkoa sen pitkin Suomea järjestämälle kasvojen kohotuskiertueelle. Ulkoministeriö aloitti sen talvella Rovaniemeltä ja Oulusta ja kävi esittäytymässä 12 paikkakunnalla - nöyrästi lakki kädessä ja vakuutellen uutta avoimuttaan. Kaiken vaivan takana on hyvin yksinkertainen ajatus: ulkoasiainhallinto haluaa itselleen takaisin paikan auringossa. Paikan, joka lankesi sille kuin manulle illallinen Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton aikana - presidentin erityissuojeluksessa.
Ulkoministeriön statuksen romahdus on mittasuhteiltaan merkittävä ja yleisesti ottaen järkyttävä, kun katsoo syitä, joiden takia entinen superministeriö on ajautunut tilanteeseen, jossa se joutuu perustelemaan olemassaoloaan ei vain poliittisen järjestelmän sisällä, vaan myös koko kansan edessä. Ulkoministeriön statuksen laskun perussyy löytyy Suomen ulkopolitiikassa tapahtuneista suurista muutoksista ja valtiontalouden kiristymisestä. Lasku olisi kuitenkin voinut jäädä vähäiseksi, jos ulkoministeriö ei olisi jäänyt nukkumaan Ruususen unta vanhaan hallintokulttuuriinsa. Ministeriössä ei nähty, mitä maailmalla tapahtui. Se viittasi kintaalla nykyaikaisille vaikuttamiskeinoille, vaikka kaikki muut ottivat ne käyttöön.
Ulkoministeriöstä tuli presidentti Urho Kekkosen valtakauden aikana (1956-1981) maan tärkein ministeriö. Kekkosen määritelmän mukaan ulkopolitiikka ajoi kaikessa sisäpolitiikan ohi. Ulkoministeriön painoarvo näkyi myös hallitusneuvotteluissa: niissä jaettiin ensin pääministerin salkku ja sitten ulkoministerin virka.
Tuohon aikaan ulkoministeriön virkamiehetkin olivat korkeassa kurssissa. Toimittajat roikkuivat heidän helmoissaan ja kärttivät kommentteja. Niitä ei tullut. Vakiovastaus oli ulkoministerin Ahti Karjalaisen kuolemattomaksi tekemä lausunto: no comment. Ministeriön virkamiehet varoivat puhumasta julkisuudessa, kun siihen piti saada esimiehen lupa. Kommentoimattomuus oli myös heidän kannaltaan kätevää: kun oli hiljaa, ei ottanut riskejä.
Puolimykän kommentointilinjan symboleiksi kohosivat aikoinaan valtiosihteerit Matti Tuovinen ja Åke Wihtol. He olivat monessa mukana, mutta esiintyivät median edessä kuin äänettömät yhtiömiehet. Meno ei paljon muuttunut Jukka Valtasaaren aikanakaan, vaikka pientä parannusta tapahtui. Vasta Antti Satuli on pannut tuulemaan. Ulkoministeriön virkamiehet ovat saaneet häneltä ohjeet hakeutua aktiivisesti julkisuuteen ja olemaan käytettävissä.
Julkisuuspeli tuli olennaiseksi osaksi kansainvälistä politiikkaa 1980-luvulla. Sisäpolitiikkaan se oli tullut jo 1960-luvulla. Amerikkalaiset näyttivät suuntaa ja sanelivat pelin hengen, mutta kommunistinen Neuvostoliitto ei halunnut olla pekkaa pahempi. Mihail Gorbatshov esikuntineen pani amerikkalaisille luun kurkkuun julkisuuspelillään jo Reykjavikin huippukokouksessa 1986. Se oli aikoinaan shokki Ronald Reaganille ja hänen esikunnalleen.
Neuvostoliitto antoi oppitunteja julkisuuden hallinnastaan myös Gorbatshovin Suomen-vierailulla 1989 sekä Helsingissä järjestetyissä huippukokouksissa. Suomen puolustusministeriö omaksui modernin julkisuusstrategian Persianlahden sodan aikoihin 1991. Päivystävät everstit ovat hallinneet suomalaista mediajulkisuutta tiedoillaan ja taidoilleen suvereenisti jo kymmenkunta vuotta. Ulkoministeriö havahtui samaan todellisuuteen vasta toissa ja viime vuonna sekä silloinkin oikeastaan määrärahaongelmien herättelemänä sekä eduskunnan ravistelemana - ei siksi, että nykyaika vaatii tietyt toimintavavat.
Juuri tässä piilee asian traagisuus. Ulkoministeriö oli niin jämähtänyt sulkeutuneeseen hallintokulttuuriinsa, ettei se nähnyt maailman muuttumista, vaikka sen yksi perustehtävä on raportoida, mitä muualla tapahtuu. Se putosi kelkasta 10-15 vuodeksi ja joutuu nyt näkemään paljon vaivaa perustellakseen olemassaoloaan ja vakuuttaakseen, että se on avautunut.
Valtiovarainministeriölle siirtyi ulkoministeriöltä jo ennen lamaa ykkösministeriön asema. Lamaa seuranneet niukkuuden vuodet ovat vain vahvistaneet sitä. Puolustushallinnon status on Suomessa myös korkea, mutta se ei johdu niinkään valtapoliittisista syistä kuin taitavasta julkisuuden hallinnasta, joka on tuonut sotilaille yleistä arvostusta. Valtioneuvoston kanslia ei ole oikea ministeriö eikä harjoita omaa julkisuuspolitiikkaa, mutta senkin status on noussut pääministerin aseman vahvistumisen takia ja siksi, että valtioneuvoston kanslian vastuulle on siirretty huomattava osa Suomen EU-asioita.
Ulkoministeriön havahtuminen todellisuuteen tapahtuu toivottoman myöhään, mutta olennaisinta on, että se tapahtuu. Pitkään näytti siltä, ettei umpijää sula koskaan. Suomen edun mukaista on, että sillä on moderni ulkoministeriö, joka hallitsee julkisen vaikuttamisen kotimaassa ja ulkomailla. Julkisuus kun on olennainen osa kaikkea edunvalvontaa.