Lehtikuvan aikaa -valokuvakirja paljastaa mielenkiintoista poliittista historiaa. Kirjan kannessa poliisit retuuttavat Erkki Tuomiojaa ja Ilkka Taipaletta, jotka pidätettiin yhdessä muiden mielenosoittajien kanssa. Tuolloin kesällä 1970 maamme tulevat päättäjät vastustivat Persian shaahin ja Farah Diban vierailua.
Persian shaahi kukistui - tosin tilalle tuli kahta kauheampi mullahien tasavalta. Tämä kuitenkin taitaa olla ainoa asia, kun Tuomiojan vastustama asia toteutui. Muuten on mennyt vähän köpelösti. Joka ainoa ei-ei -asia on aikaa myöten toteutunut. Suomesta on tullut EEC:n eli EU:n jäsen. Yhdysvallat on mahtavampi kuin koskaan. Eikä Natokaan ole mennyt manan majoille.
Nyt voisi jo lyödä kossupullosta vetoa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kun kerran Tuomioja Natoa vastustaa.
Ulkopoliittinen keskustelu on aktivoitunut niin, ettei moista ole koettu sitten 1970-luvun, jolloin vastustettiin Amerikkaa ja kannatettiin Neuvostoliittoa ja yya:ta. Tutkimuksia tulee solkenaan, vaikka valtioneuvosto salailee ja ulkoministeriö kauhistelee.
Eduskunnassa liikkuneiden tietojen mukaan UM olisi yrittänyt vaikeuttaa puolustuspoliittisen raportin julkistamista. Pitipä huhu paikkansa tai ei, ainakin ministeriön virkamies riemastui Nato-selvityksestä. Kritiikki naurettiin kuoliaaksi, jokainenhan tiesi, kenen ääni kaikui virkamiehen kauhistelun taustalla.
Selvityksen mukaan Nato-jäsenyys tulisi paljon halvemmaksi kuin maamiinoista luopuminen. Suomeen ei sijoitettaisi ydinaseita eikä tukikohtia. Jokainen maa myös päättää, miten se toteuttaisi 5. artiklan turvatakuut. Suomalaisia ei myöskään lähetettäisi sotimaan maailman ääriin ilman eduskunnan nimenomaista lupaa.
Voisi ennustaa, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeen Suomi liittyy Natoon. Vai pitääkö odottaa, kuten Paavo Lipponen kirjoitti maanantaina Turun Sanomissa, että "joku ikioma ajatollamme julistaisi Naton olevan rauhanjärjestö"?
Jos kansan enemmistö kääntyy Nato-myönteiseksi, mihin Suomen ajatollat sitten ripustautuvat?
Viime aikojen on täytynyt olla hirmuisia Tuomiojan ja presidentti Tarja Halosen kaltaisille rauhanaktivisteille. EU laajenee ja Nato tulee, mutta Suomen päättäjät miettivät, miten pysyä entisissä poteroissa.
Armeijan ylipäällikkö on enemmän huolissaan omasta maineestaan kuin maansa turvallisuudesta. Miinoista luopuminen maksaisi maltaita, mutta Naton saisimme sopimaan menoraameihin. Jos miinoista luovutaan, on Natolta saatava lisää turvaa.
Kun Baltian maat haikailivat Nato-jäsenyyttä 90-luvun alkupuolella, ulkopoliitikot sanoivat sen vaarantavan Itämeren vakautta. Nyt sanotaan, että jäsenyys lisää vakautta.
Ruotsia arvostellaan piiloutumisesta Suomen selän taakse. Kuitenkin se käyttää rahaa armeijaan yli tuplasti enemmän kuin Suomi.
Suomi ei liittoudu, vaan luottaa EU:hun ja sen tarjoamiin turvatakuihin, jotka Tuomioja tosin jo vesitti. Yhdysvaltoja inhotaan ja elinkeinoelämän valtuuskuntaa sätitään.
Suomi on kaikkien asioiden tuomari, kuten Ruotsi Olof Palmen aikana. YK:ta ihannoidaan, vaikka yksi ainoa maa voi lamauttaa rauhanturvaamisen. Jos YK:ta olisi toteltu, Kosovossa tuskin asuisi albaanin albaania.
Tässähän menee luotto koko ulkopolitiikan hoitoon.