Alexander Stubbin suoraviivaisuus ihastuttaa ulkopolitiikan liturgisuuteen kyllästyneitä suomalaisia. Stubb menee niin lujaa, että siitä aiheutuu väistämättä aikamoisia poliittisia jännitteitä. Ulkoministerin puhevallan rajat ryskyvät ja venyvät nyt.
Vanhan perustuslain aikana ei olisi tullut kuuloonkaan, että ulkoministeri poikkeaa virallisessa tilaisuudessa ulkopolitiikan viralliselta linjalta, kuten Alexander Stubb teki taannoin ministeriönsä 90-vuotisjuhlassa. Stubb viittasi siellä Georgian kohtaloon ja ilmoitti kannattavansa Suomen jäsenyyttä Natossa.
Myllykirje olisi kolahtanut ennen vanhaan nopeasti hänen postilaatikkoonsa tai hän olisi saanut kuulla muuten kunniansa -- julkisesti tai kulissien takana. Niin tapahtui vielä silloin, kun presidentti johti suvereenisti ulkopolitiikkaa. Nyt johtajuus on jaettu presidentin ja valtioneuvoston kesken.
Stubb on saanut kuulla kunniansa, mutta häntä ovat moittineet linjalta poikkeamisesta muut poliitikot, viimeksi keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen perjantaina. Pääministeri Matti Vanhanenkin otti etäisyyttä Stubbin kommenttiin viikko sitten, mutta hän varoi nuhtelemasta ulkoministeriä julkisesti eikä yrittänytkään tukkia Stubbin suuta.
Vanhanen tyytyi vain toteamaan, ettei Suomen perinteinen liittoutumaton linja ole muuttunut eikä muutu tällä hallituskaudella. Presidentti Tarha Halonenkin on todennut saman itsestäänselvyyden. Vanhasen ja Halosen kommentit voi tulkita moitteeksi, jos niin haluaa, mutta se olisi liioittelua. Mitenkä he voisivat polkea jalkaa, kun Stubb ei sanonut Natosta mitään uutta tai järisyttävää, vaan toisti aiemman kantansa.
Uusi ulkoministeri on hoitanut työnsä erittäin mallikkaasti, ja ulkopolitiikan johtajien vapausasteet ovat lisääntyneet Suomessa muutenkin merkittävästi Neuvostoliiton romahduksen ja yya-sopimuksen kuoppauksen jälkeen. Kokoomuksen nykyjohto käyttää tätä liikkumatilaa hyväkseen sillä perusteella, etteivät kokoomus halua muuttaa ulkopolitiikan linjaa. Kokoomusministerit katsovat vain oikeudekseen ilmaista itseään tuoreella tavalla ja puhua kieltä, jota ymmärretään.
Stubbin Nato-lausunto on aiheuttanut vasta myrskyn vesilasissa, mutta Korhosen kommentti kokoomuksen paluusta kypärälinjalle on hyvä osoitus siitä, että jännitteet kasvavat hallituksessa. Keskustan päänsärkyä ei aiheuta kuitenkaan se, että kokoomus muuttaisi ulkopolitiikan peruslinjaa. Kenkä puristaa aivan muualta.
Stubb nousi äsken eräässä presidenttigallupissa kakkoseksi heti Sauli Niinistön jälkeen. Presidentinvaaleihin on vielä aikaa neljä ja puoli vuotta, ja mitä hyvänsä ehtii tapahtua. Sen takia presidenttipeli ei olekaan Korhosen ja keskustan päämurhe, vaan ensi kuun kunnallisvaalit.
Kokoomuksen mannekiineina on kaksi maan suosituinta poliitikkoa ja muuten vain suosittu Jyrki Katainen. Se ei voi olla heijastumatta kokoomuksen kannatukseen, vaikka kumpikaan päätähdistä ei asetu ehdolle. Jos Stubbista kasvaa puolueelle toinen tähti Niinistön rinnalle, Katainen voi lähteä tavoittelemaan vakavissaan pääministerin paikka eduskuntavaaleissa 2011. Seuraavana vuonna siitä valitaan presidentti, ja jos kokoomus menestyy niissäkin, ulkopolitiikan linjanmuutos on silloin lähempänä kuin koskaan ennen.
Stubb on selvinnyt toistaiseksi kastumatta eräistä kieltämättä varomattomista lausunnoistaan. Hän on kuin raikas tuulahdus ulkopolitiikan johdossa, joten hän saa anteeksi sellaista, mitä ei muilta suvaittaisi. Hänen kommenttinsa Gondoleezza Ricen sääristä oli uskallettu, kuten oli myös hänen Nato-lausuntonsakin. Suomessa ei ole tapana, että ulkopolitiikan johto harjoittaa puoluepoliittista sooloilua.
Stubb tuntee vajavaisesti Suomen politiikan traditioita ja yya-kautta. Siinä on hänen voimansa ja heikkoutensa. Hän ei edes halua opetella vanhaa liturgiaa ja turvautua liirum laarumiin. Sen takia hänen suustaan voidaan vielä kuulla vaikka mitä.
Ennen vanhaan presidentit johtivat suvereenisti ulkopolitiikkaa ja pitivät ministerit oikeassa marssijärjestyksessä. Presidentin johtovaltaa ei kiistetty, ja hän valitsi ulkoministerit omin käsin. Sisäpolitiikassa nähtiin keväällä 1981 kuuluisa kädenvääntö, kun Mauno Koivisto asettui uhmaamaan avoimesti Kekkosta. Se oli ennenkuulumatonta.
Nykyinen perustuslaki on ulkopolitiikan johtamisessa tulkinnanvarainen, joten Halosen ja Vanhasen olisi rohkeaa ryhtyä ojentamaan Stubbia. Jos hän ei ota opiksi, häntä on vaikea erottaa, jos Katainen tukee häntä tiukasti. Ulkoministeristä pääsisi silloin eroon vain hallituskriisin avulla -- ja se lisäisi Stubbin suosiota.
Keskeisillä valtioelimillä on sitä paitsi oikeus tulkita perustuslakia ja luoda uusia käytäntöjä omilla toimillaan. Stubb näyttää nyt tekevän niin tahallaan ja tahattomasti. Samalla hän luo uutta ulkopolitiikan johtamiskulttuuria.
***
Yleisradion MOT-ohjelma Patrian lahjuksista Slovenian pääministerille on aiheuttanut kunnon kansainvälisen skandaalin. Tällaista journalismin paukkuvaikutusta ei olekaan nähty aikoihin Suomessa. Nyt voi vain toivoa, että Ylen lähteet pitävät.