Toissa viikolla julkaistu Kunnallissäätiön gallup paljasti, että meissä kilteissä suomalaisissa näkyy onneksi vielä kriittisyyttä ja asioiden kyseenalaistamista. Vuosikymmenen loppuun ennustettua työvoimapulaa pitää enemmistö kansalaisista herrojen höpinänä ja puppuna.
Se oli virkistävä poikkeus suomalaisessa mielipideilmastossa, joka perustuu yhden totuuden politiikkaan, näköalattomuuteen ja pintaliitoon. Yhdellä totuudella on pitkät juuret jo Ruotsin ja tsaarin vallan alla.
Syvässä lamassa vuosikymmen sitten Suomi säästi itsensä liki hengiltä. Kaikki elvyttäjät haukuttiin vanhanaikaisiksi keynesläisiksi horiskoiksi. Ruotsi elvytti ja selviytyi. Myös yhden totuuden Suomi selviytyi, mutta maksaa säästöt kipeänä työttömyyden hintana.
Me suomalaiset olemme aivan liian kilttejä. Eteläeurooppalaiset nauravat partaansa, kun pohjoismaalaiset tekevät takitilleen kaiken ja ovat EU:n mallioppilaita.
Tiedotusvälineet ruokkivat pinnallisuutta. Ministerin koiran perässä sukeltaminen kiinnostaa paljon enemmän kuin tyhjenevä maaseutu. Tilulei ja eduskunnan puhemiehen puvun väri kiinnostavat enemmän kuin se, että puhemiehellä on sanottavanaan vain poliittista liturgiaa.
Uskon kylläkin varmasti, että tulevaisuuden Suomi kärsii työvoimapulasta. Jo parin vuoden päästä käyrät alkavat auttamattomasti juosta väärään suuntaan, koska työvoimasta poistuu kiihtyvällä tahdilla enemmän ihmisiä kuin sinne tulee. Vaikka teknologia menee koko ajan huimasti eteenpäin, raja tulee vastaan. Tuskaa lisää myös, että työmarkkinoilla on sellaista pysyvää rakennetyöttömyyttä, että työ ja työtön eivät kohtaa. Uittomiehestä ei välttämättä tule hienomekaanikkoa.
Vaikka lehmiä lypsetään jo roboteilla, ei robotti pysty syöttämään, pesemiään tai kampaamaan vanhusta. Pula iskee hoiva-alalle ja kuntiin lujiten ja varmimmin.
Suomi tarvitsee jatkossa ulkomaista työvoimaa, vaikka se tuntuu uskomattomalta nykyisen ja edellisen työvoimapulapuheen jälkeisen suurtyöttömyyden kourissa. Ei pelkästään Suomi, vaan koko harmaantuva Eurooppa.
Me suuret ikäluokat olemme aina taakkana. Nyt emme tiedä, kuka meitä hoitaa ja kuka maksaa. Meitä oli liikaa myös silloin, kun olimme 40 oppilaan keskikoululuokissa tai ylibuukatuissa tarhoissa ja työpaikoilla. Meitä on liikaa eläkkeelläkin.
Työvoimapulan vinkeitä voimme nauttia jo nyt. Se näkyy jo vaikkapa krapulaisena kirvesmiehenä tai siinä, että syrjäisimmät kunnat joutuvat maksamaan keikkalääkäreille kolminkertaiset maksut. Se näkyy myös siinä, kun yleisönpalvelija sanoo, että asia ei kuulu minulle.
Suomen ulkomaalaispolitiikasta ei ole keskusteltu kovinkaan paljon. Siihen liittyy paljon eettisiä ongelmia. Onko oikein, jos Suomeen tuodaan kehitysmaista koulutettuja ihmisiä? Eikö se ole riistoa pahimmillaan? Jos sieltä tulee kouluttamattomia ihmisiä, voi käydä niin, että suomalainen herrakansa teettää likaiset ja raskaat työt ulkomaalaisilla ja viettää itse lokoisia aikoja. Sekään ei ole oikein.
On täysin typerää uskotella, että lähellekään tasa-arvoisuutta yltävää työtä voitaisiin saada ilman, että maahanmuuttaja osaa kieltä. Se on pitkäjäykkistä työtä ja siinä menee vuosikausia. Olisi aika päättää, mille aletaan. Suomi on kylmä ja perifeerinen paikka Euroopassa. Onko varma, että tänne halutaan tulla? Ja halutaanko olla?