Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.)
Uusi hallitus pääsi sopuun hallitusohjelmastaan viime viikonloppuna. Säätytalon hallitusneuvotteluista välittyi julkisuuteen myönteinen ja tulevaisuuteen suuntautunut tunnelma. Vaikuttaa siltä, että sinivihreä hallituspohja pääsi yksimielisyyteen hallituksen keskeisistä linjauksista vaivattomasti ja ilman turhaa dramatiikkaa.
Tiesin, että kokoomuksen osalta neuvottelut olivat onnistuneet jo nähdessäni hallitusohjelman nimen: vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi. Nämä olivat nimittäin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kolme keskeisintä teemaa linjapuheessa, jonka hän piti 2004 Seinäjoen puoluekokouksessa puheenjohtajavalintaansa seuraavana päivänä. Kun katsotaan puolueiden salkkujakoa, mielikuva puheenjohtaja Kataisen vahvasta kädenjäljestä neuvotteluissa vain vahvistuu. Kokoomus sai painavia salkkuja, joille löytyi erinomaisen päteviä ja osaavia kantajia.
Henkilökemia hallituksen voimakaksikon, pääministeri Vanhasen ja valtiovarainministeri Kataisen välillä näyttää pelaavan hyvin. Hallitusohjelman synnyttämisen näennäinen helppous ei missään nimessä tarkoita, että ohjelmassa olisi tingitty kunnianhimoisuudesta saati uusista avauksista.
Ohjelma pitää sisällään muun muassa lähes täydellisen remontin työllisyys- ja elinkeinopolitiikkaan sekä perusturvan kokonaisuudistuksen huomattavasti nykyistä kannustavammaksi niin kepeillä kuin porkkanoillakin. Energia- ja ilmastokysymykset otetaan vakavasti; ote on realistinen ja korostaa Suomen kilpailukyvyn tarpeita. Myös yliopistosektorilla otetaan käyttöön uusia malleja ja rakenteita.
Kaikkein olennaisin linjaus tehdään kuitenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ulkopolitiikkaan vihkiytymättömistä saattaa tuntua kuriositeetilta, ettei Suomen hallituksen ohjelmassa mainita enää sotilaallista liittoutumattomuutta, vaan Suomi määritellään ainoastaan "sotilasliittoon kuulumattomaksi".
Kyseessä on kuitenkin historiallisessa katsannossa käänteentekevä mullistus. Tällä kirjauksella hallitus tunnustaa, että tulevaisuudessa EU:n uuden, kollektiivisen turvatakuut sisältävän perustuslakisopimuksen tultua voimaan, Suomi on liittoutunut myös sotilaallisissa kysymyksissä Euroopan unioniin. Suomi on perustuslakisopimukseen omalta osaltaan jo sitoutunut eduskunnan hyväksyessä perustuslakiluonnoksen.
Merkille pantavaa on, ettei ohjelma puhu sotilaallisesta liittoumattomuudesta myöskään kansallisen puolustuspoliittisen perusratkaisumme yhteydessä. Niin molempien Paavo Lipposen hallitusten ohjelmissa kuin Jäätteenmäen/ Vanhasen hallituksen ohjelmassakin sotilaallinen liittoutumattomuus oli vielä osa Suomen puolustusratkaisua. Nyt sinivihreä hallitus toteaa Suomen ylläpitävän ja kehittävän "kansallista puolustusta ja uskottavaa suorituskykyä". Lisäksi tässäkin yhteydessä korostetaan täysipainoista osallistumista Euroopan unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.
Kritiikkiä voidaan esittää lähinnä siitä, että 40 miljoonan euron satsaus puolustusmäärärahoihimme tuntuu puolustusvoimiemme uskottavan suorituskyvyn osalta alimitoitetulta ottaen huomioon puolustushallinnon asiantuntijalaskelmat sekä ase- ja puolustusjärjestelmien kallistumisen.
Mukana on ensimmäistä kertaa myös selkeä kirjaus Nato-optiosta eli mahdollisuudesta hakea vaalikauden aikana sotilasliiton jäsenyyttä. Aiempien hallitusten ohjelmissa Nato-jäsenyyttä ei ole edes ideatasolla kirjattu, vaikka julkilausumaton konsensus option olemassaolosta onkin ollut olemassa. Ei ihme, että huhut kertovat presidentti Halosen käyneen kuumana, kun Säätytalolla tehdyt luonnokset ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevästä hallitusohjelmatekstistä päätyivät presidentin tietoon.
Hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittinen osio asemoi Suomen jälleen EU:n ytimeen. Eurooppa-poliittisessa osiossa Suomen kuuluminen unionin "uudistusten ytimeen" todetaan heti ensimmäisessä virkkeessä. Ohjelma korostaa aktiivisuutta unionin kehittämisessä ja vaatii sen sisäisen ja ulkoisen toimintakyvyn vahvistamista. Hallitus näkee, että EU:ta on kehitettävä taloudellisena, poliittisena ja turvallisuusyhteisönä, mikä tämäkin vahvistaa mielikuvaa aiempaa EU-painotteisemmasta ulkopolitiikan peruslinjasta.
Hallitusratkaisu tarkoittaa sitä, että kokoomus palaa vahvasti suomalaisen ulkopolitiikan keskiöön. Kataisen valinta, ottaa kokoomuksen haltuun yhtä aikaa sekä ulkoministeriö että eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajuus, tarkoittaa tietyllä tavalla kehän sulkeutumista. Nuoressa tasavallassa 1900-luvun alussa sekä sotien jälkeen Neuvostoliiton kanssa tasapainoiltaessa ulkopolitiikka määritteli hyvin pitkälle myös kansallista politiikkaa, hallituspohjaratkaisuista ministerien henkilövalintoihin. Ulkoministeri oli heti pääministerin jälkeen hallituksen tärkein toimija ja silloisen perustuslain presidentin valtaoikeuksien myötä myös presidentin luottomies.
Nyt Katainen istuttaa Merikasarmille eduskunnan kokeneimman kansanedustajan, Seinäjoen kilpakumppaninsa ja todellisen ulkopolitiikan pitkän linjan kehäketun Ilkka Kanervan ja eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen pääarkkitehdin ja entisen puoluejohtajan, suurlähettiläs Pertti Salolaisen. Rohkeita, mutta samalla varmoja valintoja molemmat. Kataisen ote puoluejohdossa on niin vankka, että itsevarmuus näkyy.