Kolumni

Uk­rai­nan kriisi ei ratkea toi­ve­ajat­te­lul­la

Vietin pääsiäisen alla viikon Kiovassa luennoimassa ja tekemässä tutkimusta. Talvesta heräävä kaupunki oli rauhallinen ja alakuloinen.

Vietin pääsiäisen alla viikon Kiovassa luennoimassa ja tekemässä tutkimusta. Talvesta heräävä kaupunki oli rauhallinen ja alakuloinen. Ihmisten päällimmäisenä huolena oli yhä vain rehottava korruptio ja parissa vuodessa rajusti laskenut elintaso.

Ja sitten vielä sota, jonka pikaiseen loppumiseen ei taida Ukrainassa uskoa kukaan. Kaikkeen tottuu, ainakin päällisin puolin. Kiovassa ei huomaa olevansa sotaa käyvän maan pääkaupungissa. Matkaa Venäjän tukemien separatistien hallitsemaan Donetskiin on yli 700 kilometriä. Kaduilla ei näy aseistettuja miehiä läheskään siinä määrin kuin Brysselissä, jossa jo ennen hiljattaisia terrori-iskuja huoli arjen turvallisuudesta oli näkyvästi läsnä.

Sodasta muistuttaa kuitenkin kasvava kuvagalleria kaatuneista sotilaista Kiovan keskustassa. Pitämäni kurssin aikana yksi opiskelijoista sai viestin kaverinsa kuolemasta konfliktialueella. YK:n mukaan viimeisen kolmen kuukauden aikana taisteluissa kuoli 69 ihmistä.


Läntinen puhe tulitauosta on lähinnä toiveajattelua. Monissa EU-maissa on vahvaa halua purkaa Venäjän-vastaisia pakotteita. Venäjä puolestaan tekee työtä EU-rintaman hajottamiseksi. Suomen kokema painostus itärajan yli tulevien pakolaisten muodossa sopii tähän kuvaan. Suomi taipui kahdenvälisten suhteiden vahvistamiseen, mutta yrittää samalla pitää kiinni EU:n yhtenäisyydestä. Tämä vaatii epämukavaa tasapainottelua ahtaalla polulla.

Länsi painostaa Ukrainaa etenemään Minskin rauhansuunnitelman toteutuksessa. Suunnitelmaan sisältyy Ukrainan perustuslain uudistus, jonka pohjalta itäisille konfliktialueille annettaisiin erityisasema. Lisäksi länsi on yrittänyt edistää paikallisvaalien järjestämistä separatistialueilla niin ikään Minskin sopimuksen mukaisesti.

Toistaiseksi ei ole kuitenkaan riittävästi merkkejä siitä, että Venäjä hoitaisi oman osuutensa Minskin sopimuksen toimeenpanosta – muun muassa sotilaidensa ja aseistuksensa vetämisen pois Ukrainasta ja maiden välisen rajan palauttamisen Ukrainan valvontaan. Konfliktialueilla ei ole nyt edellytyksiä vapaiden vaalien järjestämiselle. Turvallisuustilanne on liian heikko, ja kansainvälisten tarkkailijoiden pääsyä alueelle rajoitetaan.

Ukrainan yksipuolinen Minskin sopimuksen toimeenpano ei voi tuoda kestävää ratkaisua konfliktiin. Mikäli Ukraina hyväksyisi konfliktialueiden erityisaseman ja paikallisvaalit ilman, että toinen osapuoli hoitaa omat sitoumuksensa, Ukrainan suvereenisuus olisi vaarassa murentua pysyvästi. Vaarana on, että Venäjän kontrolloima paikallishallinto saavuttaisi perustuslaillisen erityisaseman osana Ukrainan poliittista järjestelmää. Näin Venäjä saavuttaisi keskeisen tavoitteensa: pysyvän vaikutuskanavan Ukrainan päätöksentekoon. Voimankäyttö palkittaisiin. Muun muassa ETYJ:n ympärille luodut Euroopan turvallisuusrakenteet voitaisiin lopullisesti haudata.

Tästä huolimatta Ukrainan haluttomuus edetä Minskin sopimuksen toimeenpanon kanssa on ruokkinut EU:n piirissä väitettä, jonka mukaan Ukraina ja Venäjä ovat yhtä lailla syypäitä siihen, ettei rauhanprosessi edisty. Tämä puolestaan antaa syyn puhua pakotteiden purkamisesta. EU:n on määrä päättää Venäjän vastaisten pakotteiden jatkosta kesäkuussa, joten keskustelu aiheesta on keräämässä vauhtia.


Uudistusten takkuilu Ukrainassa syö lännen intoa tukea maata. Turhautuminen kasvaa sekä kansan että uudistusmielisten virkamiesten keskuudessa. Talousministeri Aivaras Abromavičius erosi virastaan helmikuussa, mikä käynnisti yhä jatkuvan hallituskriisin.

Myönteisiäkin askelia otetaan. Tällä viikolla Ukrainan parlamentti erotti vihdoin virasta pääsyyttäjän, jota pidettiin keskeisenä esteenä korruptiosyytösten tutkinnan etenemiselle. Ukrainassa oikeutta on voinut vuosikausia ostaa rahalla.

Oikeuslaitoksen uudistaminen ja korruption kitkeminen ovat ehtona Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja EU:n taloudellisen tuen jatkumiselle. Kansainvälisen yhteisön velvollisuus puolustaa Ukrainan suvereenisuutta ja alueellista koskemattomuutta ovat asia erikseen – ainakin periaatteessa. Käytännössä on kuitenkin niin, että lännen valmius tukea Ukrainaa Venäjän voimankäyttöä vastaan heikkenee entisestään, jos maan johdon ei katsota sitoutuvan tosissaan uudistuksiin.

Vallankumouksia seuraa yleensä pettymyksen ja turhautumisen vaihe. Järjestelmänmuutos ei ole helppoa eikä nopeaa. Ukrainassa on nyt kulunut yli kaksi vuotta helmikuun 2014 vallanvaihdoksesta. Baltian maat kävivät läpi vastaavan vaiheen 1990-luvun alkupuolella. Viron pääministerinä vuosina 1992-1994 toiminut Mart Laar kuvaa Virossa viime vuonna ilmestyneessä muistelmakirjassaan Pööre sen kauden rajuja uudistuksia ja tyytymättömyyden aaltoa kansan parissa. Virolla pysyi suunta kirkkaana, ja maan johdossa oli ihmisiä, jotka asettivat kansallisen edun henkilökohtaisen hyödyn tavoittelun edelle. Sellaisista on tänä päivänä pulaa sekä Ukrainassa että muualla Euroopassa.


Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.