Ukraina sai vastikään hallitussopimuksen. Sen takana ovat samat puolueet kuin maata vavisuttaneessa "oranssissa vallankumouksessa". Oranssi väri on kuitenkin haalistunut, ja puolueet etsivät vielä itseään.
Uudelleen pääministeriksi nousevan Julija Tymoshenkon blokki on sisäpoliittisesti keskustavasemmistolainen, vaikkei sillä vielä selkeää ideologiaa olekaan.
Presidentti Viktor Jushtshenkon Meidän Ukrainamme -puolueen ideologia kaipaa myös kirkastusta, mutta sisäpoliittisesti sitä pidetään keskustaoikeistolaisena. Pienin hallituskumppani sosialistipuolue on aatteellisesti perinteisempi tapaus.
Oranssi väri näyttää vaihtuneen ainakin osittain valtapoliittiseksi kaupankäynniksi. Esimerkiksi Jushtshenko sietää taas Tymoshenkoa pääministerinä sen jälkeen, kun tämä taipui hyväksymään Jushtshenkon ehdokkaan parlamentin puhemieheksi.
Siinä mielessä oranssin kumouksen nostalgia kantaa, että sekä presidentin että pääministerin johtamat poliittiset voimat ovat enemmän oikealla ulko- kuin sisäpoliittisesti.
Ne suhtautuvat vähintään myötämielisesti maan länsi-integraatioon, kun taas oppositiossa olevat Alueiden puolue ja kommunistit kannattavat venäläismielistä ulkopolitiikkaa.
"Ukrainalta puuttuu kokoava näkemys ulkopoliittisesta suunnasta", sanoo Aleksanteri-instituutin tutkija Arseniy Svynarenko. Päähallituspuolueiden agendalta ei esimerkiksi löyty selkeitä formulointeja EU:sta eikä Natosta.
Itse asiassa Ukraina on Svynarenkon mukaan tutkailemassa uudelleen - idän ja lännen välissä - suhteitaan sekä Venäjään että EU:hun. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että kansan polarisaatio on jyrkentynyt.
Kyse on osittain sukupolvenvaihdoksesta. Osa ukrainalaisista mieltää yhä itsensä enemmän tai vähemmän "neuvostokansalaisiksi", kun toinen osa haluaa kokea itsensä itsenäisen, demokraattisen ja länsisuuntautuneen Ukrainan kansalaisiksi.
Venäjä-orientaation ja -ystävyyden kannatus on kasvanut viime syksystäkin merkittävästi, Svynarenko sanoo. Ja samaan aikaan on Nato väestön keskuudessa varsin epäsuosittu. Viime gallupin mukaan jo 64 prosenttia vastustaa maan Nato-jäsenyyttä.
Provenäläisyyden lisääntymistä voikin ehkä pitää eräänlaisena "reaalipolitiikkana" siinä mielessä, että esimerkiksi Itä-, Etelä- ja Keski-Ukrainan teollisuus on voimakkaasti kaasuriippuvainen Venäjästä.
Toisaalta taas Tymoshenko keräsi kevään vaaleissa osan suosiostaan sillä, että hän ilmoitti haluavansa neuvotella kaasusopimuksen Venäjän kanssa uusiksi. Tymoshenko viestitti, ettei Venäjän "energiadiplomatia" ollut purrut häneen.
Mitä EU:hun tulee, Ukrainan muodollisesta jäsenyydestä ei ole puhuttu aikoihin mitään.
Osapuolten yhteistyötä ollaan kyllä tiivistämässä ja laajentamassa.
EU:lla on suuria vaikeuksia nykyisenkin hakijajonon kanssa, ja Ukrainalla on pitkäksi, pitkäksi aikaa tekemistä rakentaessaan entistä eurooppalaisempaa - kuten demokraattisempaa ja korruptiovapaampaa - maata.
Kukaan ei ole esittelemässä liittymiselle aikatauluja.
Sama pätee Natoon. Natossa ja Washingtonissa oltiin tuskin mielissään, kun Ukrainan ja Yhdysvaltain kahdenvälisesti järjestämä sotaharjoitus Krimillä meni myttyyn. Kiovan parlamentti ei ollut vielä vaalien jäljiltä "teknisesti" valmis hyväksymään ulkomaisia joukkoja maan alueelle. Ei vaikka Nato oli varoitellut politisoimasta asiaa.
Venäjä puolestaan varoitteli Ukrainaa painokkaasti Natosta.
Presidentti George W. Bushia onkin turha toistaiseksi odotella Kiovaan siitä huolimatta, että hän kävi taannoin paikan päällä ylistämässä georgialaisten kumoustahtoa.
Aleksanteri-instituutin tutkija Arseniy Svynarenko huomauttaa Ukrainan poliittisen kulttuurin olevan muutenkin muutostilassa. Kansalaisten poliittinen tietoisuus on selvästi laajentunut. Svynarenkon mielestä muutos on edellisen presidentin Leonid Kutshman aikoihin verrattuna dramaattinen.
Ja kritiikkiä riittää. Kansalaiset ovat menettäneet pelkästään kevään vaalien jälkeen selvästi luottamustaan sekä presidenttiin että parlamenttiin.