Ujoista ja pelokkaista lapsista voi kasvun ja elämänkokemuksen myötä kasvaa rohkeita aikuisia, mutta Harvardin yliopiston tutkimuksen mukaan ujous voi myös olla synnynnäinen, peritty luonteenominaisuus, joka ei muutu ihmisen vanhetessa.
Arvostetussa Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tehtiin aivojen kuvantamistutkimuksia joukolle 22-vuotiaita, jotka oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin luokiteltu ujoiksi heidän ollessaan parivuotiaita.
Kun tutkittavat eläytyivät testeissä odottamattomiin tilanteisiin, aivojen mantelitumake, jota pidetään tunne-elämän keskuksena, reagoi heillä selvästi voimakkaammin kuin niillä koehenkilöillä, jotka olivat lapsena olleet varmoja ja rohkeita.
Tutkijoiden mukaan ujojen ja rohkeiden koehenkilöiden mantelitumakkeessa oli eroavuuksia, jotka todennäköisesti olivat olleet olemassa jo vauvaiässä ja viittasivat siihen, että ujous voi olla synnynnäistä ja perinnöllistä.
Tutkijat kuitenkin huomauttivat, ettei ujous välttämättä ole hallitseva luonteenpiirre läpi koko elämän. Esimerkiksi pelokkuus voi väistyä iän myötä, vaikka mantelitumakkeen poikkeuksellinen aktiivisuus jatkuisikin vielä aikuisiässä.
Harvardin yliopiston tutkimukseen osallistui 13 koehenkilöä, jotka lapsena olivat olleet ujoja ja arkoja. Vertailuryhmässä oli yhdeksän samanikäistä henkilöä, jotka olivat parivuotiaina olleet vastakkaista tyyppiä.
Äärimmäisen voimakas ujous voi olla oire myös sosiaalisesta fobiasta tai masennuksesta. Ujouden biologian selvittäminen voi tutkijoiden mukaan auttaa kehittämään uusia lääkkeitä häiritsevän voimakkaiden oireiden hoitoon.