Kirjoittaja on professori, ulkoasiainneuvos.
Tällä kerralla kaikki alkoi Puheesta, jonka sisältöä on sittemmin vähätelty oikein miehissä. Asiantuntijan silmin se oli kylmän sodan aikaan unohtunut vuodatus, jossa ummistettiin silmät maailmassa tapahtuneilta todellisilta muutoksilta.
Puheen Venäjä-osuus ei suinkaan supistunut vain paljon siteerattuun tehokeinoon. Kokonaisuus ei näet jättänyt pienintäkään epäilystä siitä, missä uhka nähtiin. Viittaukset geopolitiikan voimalliseen paluuseen heijastivat tyypillistä yksisilmäistä sotilaallista ajattelua ja edesauttoivat luomaan pelottavia mielikuvia. Eikä niitä ainakaan hälventänyt sotaministerin toteamus, että uusi tilanne velvoittaa Suomen puolustuksesta vastuussa olevat tekemään "tiettyjä johtopäätöksiä".
Kömpelöintä oli yritys kytkeä Yhdysvallat samaan rintamaan Suomen kanssa Venäjää vastaan. Moskova kun on USA:n virallisessa terminologiassa nykyisin "an ally" (liittolainen, ystävä). Onneksi puhe ei ylittänyt julkaisukynnystä USA:ssa.
Puhetta on puolusteltu kiittelemällä sitä ensimmäiseksi suorasukaiseksi kuvaukseksi Suomen asemasta. On ihasteltu Häkämiehen rohkeutta ja sitä miten hän uskalsi.
No siihen ei paljon vaadittu. On helppoa istua kansakunnan housuilla kusiaispesään. Ei siinä oma pylly kärsi. Sellaista rohkeutta oikeistosta on löytynyt ennenkin. Me teemme mitä tahdomme, julistivat jo lapualaiset aikanaan ja innokkaimpia piti sitoa puihin kiinni, jotta eivät olisi lähteneet näyttämään "periviholliselle".
Me olemme rautarohkeita todistivat AKS:n toivot, kunnes käänsivät takkinsa niin nopeasti, että vuori rispasi.
Eikö tätä rohkeutta voisi joskus osoittaa sisäpolitiikassa ja järjestää kerrankin unohdettujen, hoivaa ja huolenpitoa kaipaavien asiat kuntoon? Otsikoita siitä ei saa, mutta se osoittaisi todellista rohkeutta ja vastuun kantoa.
Kokoomuslaiset ovat puolustaneet Häkämiestä syyttelemällä arvostelijoita yrityksestä sulkea suut. Väitetään, että nämä pyrkivät "ummehtuneeseen Kekkosen ajan malliin" määräämään, kuka saa puhua ulkopolitiikasta ja kuka ei. Nähdäkseni kukaan ei ole keskustelua kieltänyt. On vain opittava, missä sitä voi ja tulee käydä. Esimerkiksi ministereille Häkämies ja Katainen oikea foorum ovat Hutvan istunnot. Jos puolustusministeri matkustaa viralliselle vierailulle, ei hän mene käyttämään keskustelupuheenvuoroa, vaan edustamaan virallista Suomea ja sen linjaa. "Keskustelun" varjolla joku toinen voisi matkata Moskovaan kauhistelemaan USA:n militarismin "turvallisuushaastetta" tai Tukholmaan päivittelemään virolaisten Venäjä-fobioiden seurauksia Suomelle.
Jotta vaadittua "avointa" keskustelua voisi käydä, siihen tulee olla myös valmiuksia. Se on muutakin kuin avustajien syöttämän papukaijamaista toistamista. Aktiivisimmin esiintyneistä ainakaan Kataisen ja Häkämiehen opinto- ja työtausta ei anna osviittaa turvallisuuspolitiikan syvällisestä hallinnasta. Vai onko niin, että asiantuntemus tulla tupsahtaa ministerinsalkun myötä?
Kun Katainen korostaa Natoa tarkoittaen, että "ensi kertaa meille tarjotaan kaltaisistamme maista turvatakuita", osoittaa se, että historian läksytkin ovat jääneet lukematta. Toki takeita on tarjottu aiemminkin, lopputulos on vain ollut lohduton. Ensin keisarillinen Saksa oli lupauksen myötä anastaa Suomen koko talouden, sitten länsivallat talvisodassa lupasivat ja pettivät, ja lopulta Hitlerin Saksa toteutti takuut Lapissa todella tehokkaasti. Ei ihme jos jäljet pelottavat.
Hyvä myös olisi, jos keskustelijalla olisi jotakin sanottavaa, mieluiten uutta ja rakentavaa, mikäli entistä linjaa halutaan rukata, kuten Kataisen puheenvuoroista voi päätellä. Kaikesta "keskustelusta" on ainakin toistaiseksi jäänyt käteen todella vähän. Lähinnä valitus, että suomalaiset suhtautuvat Yhdysvaltoihin vainoharhaisesti ja vihamielisesti. Onkohan kokoomuksessa otettu mallia entisestä "neuvostovastainen"-propagandasta?
Ilmeistä myös on, että puolueen huipulla natottaa kovasti. Kun kansalaiset tyhmyyksissään moista vastustavat, koetetaan mieliä kääntää puheella "eurooppalaisemmasta" (lue kiltimmästä) Natosta, mikä on anomalia. Nämä tavoitteet ilmeisesti kattavat Kataisen vaatimuksen aktiivisesta, realistisesta ja tavoitteellisesta ulkopolitiikasta.
Kataisen realismin tajua osoittaa hänen toteamuksensa, että Natossa on "meidän kanssa samanmielisten joukko". Kokoomuksen entiselle puheenjohtajalle Paasikivelle realismia sen sijaan edusti se, että meillä on naapurina suurvalta, joka ei siitä poistu, emmekä mekään kykene maantieteellistä sijaintiamme muuttamaan. Siksi ystävät kannattaa hakea läheltä, Ukko järkeili. Kataisen ystävät ovat kaukana, eivätkä ne ainakaan tähän asti arkistoista paljastuneiden dokumenttien valossa pala halusta uhrata ainuttakaan krenatööriä Suomen puolesta.
Paasikivi opetti, että jos Neuvostoliitto oppii luottamaan siihen, että Suomen aluetta ei tulla käyttämään hyökkäystienä sitä vastaan ja jos Moskovassa vakiintuu näkemys Suomesta rauhanomaisena naapurina, sitä paremmat edellytykset meillä on läheiseen yhteistoimintaan "läntisten maiden" kanssa. Piia-Noora Kauppi puolestaan julistaa, että meidän on taisteltava USA:n republikaanien esille nostamien "universaalien ihmisoikeuksien ja globaalin humanismin puolesta". Kaiketi siihen tapaan kuin Irakissa ja Afganistanissa?
Liekö valinta noiden välillä niin vaikea?
Suomen ulkopolitiikan ainoa tehtävä on tämän maan itsenäisyyden suojaaminen. Sitä ei edistetä enempää suunsoitolla kuin haihattelullakaan.