Lintujen ja nisäkkäiden uudet uhanalaisarviot julkaistiin 15. tammikuuta. Arviot saivat paljon julkisuutta, ovathan kyseessä ne kaksi lajiryhmää, jotka suuri yleisö tuntee parhaiten.
Etenkin joidenkin luonnonsuojelun tunnetuimpien ikonien, kuten liito-oravan, muuttuneet luokitukset saivat aikaan keskustelua ja lehdistössä nähtiin erilaisia tulkintoja muutoksista.
Suomessa uhanalaisarviot perustuvat kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) kriteeristöön. Näissä arvioidaan uhanalaisuutta pääasiassa kolmen kriteerin pohjalta: lisääntymiskykyisten yksilöiden lukumäärä, levinneisyys- ja esiintymisalueen laajuus sekä lajin kannassa tapahtuneet (tai tapahtuvaksi ennustetut) muutokset.
Lisäksi käytössä ovat eräät näiden kolmen pääkriteerin yhdistelmät. Esimerkiksi korkeimmassa uhanalaisuuden luokassa (äärimmäisen uhanalainen) raja-arvona voi olla yli 90 prosentin kannan havaittu pieneneminen kymmenen vuoden aikana tai alle 50 lisääntymiskykyisen yksilön populaatio.
Äärimmäisen uhanalaiseksi voi päätyä myös jatkuvasti pienenevä alle 250 lisääntymiskykyisen yksilön populaatio.
Uhanalaisuuden luokitteluportaat ovat seuraavat: elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaarantunut, erittäin uhanalainen ja äärimmäisen uhanalainen. Näistä kolme viimeistä ovat varsinaisia uhanalaisuuden luokkia.
Lisäksi hävinneille lajeille on oma luokkansa, samoin arviointiin soveltumattomille, esimerkiksi vieraslajeille kuten fasaanille.
Uhanalaisuutta tarkastellaan arvioinneissa periaatteessa vain Suomen näkökulmasta, mutta joissakin tapauksissa myös lajin yleislevinneisyys on otettu huomioon tänne hiljattain levittäytyneillä lajeilla. Esimerkiksi lampiviklo olisi päätynyt äärimmäisen uhanalaiseksi pienen pesimäpopulaationsa vuoksi, mutta sen luokkaa laskettiin kahdella luokalla vaarantuneeksi.
Vakiintuneilla kriteereillä on etunsa ja haittansa. Tärkeimpänä hyötynä vertailukelpoisuus säilyy vuosien tai eri maiden välillä, jolloin uhanalaisten lajien osuuden muutoksesta voidaan tehdä luotettavia päätelmiä. Vertailukelpoisuus lajiryhmien välillä on periaatteessa olemassa, mutta tähän sisältyy jo virhetulkintojen mahdollisuus.
Suomessa on arviolta 45 000 eliölajia, joista suuresta enemmistöstä ei ole olemassa minkäänlaista tietoa kannanmuutoksista, jolloin näiden lajien osalta voidaan käyttää korkeintaan yksilömäärän tai kannan koon kriteerejä. Tästä seuraa huomattavia eroja uhanalaisessa lajiston koostumuksessa eri lajiryhmien välillä: esimerkiksi heikommin tunnetussa hyönteisryhmässä kaikki uhanalaiset lajit ovat myös harvinaisia, mutta esimerkiksi moni uhanalainen lintulaji on edelleen melko runsaslukuinen, vaikkakin vähentynyt.
Myöskään alueellinen tasa-arvo ei välttämättä toteudu: pohjoisista lajeista käytettävissä oleva kannanmuutosaineisto on usein heikompaa kuin eteläisistä, jolloin pohjoisia lajeja saattaa päätyä uhanalaisiin suhteessa vähemmän.
Liito-oravan luokitus nostettiin vaarantuneesta silmälläpidettäväksi eli pois varsinaisten uhanalaisten joukosta. Tämä on tulkittu siten, että lajilla menisi nykyään paremmin. Todellisuus on kuitenkin karumpi: liito-orava vähenee edelleen, mutta havaittu vähenemisnopeus on ollut ”vain” 22,7 prosenttia kymmenen vuoden aikana.
Nopeus kuitenkin alittaa vaarantuneen rajana olevan 30 prosentin kynnyksen, eikä liito-orava luokitu uhanalaiseksi myöskään esiintymisalueen koon tai pienen yksilömäärän perusteella.
Mikäli sama trendi jatkuu, liito-orava päätyy uhanalaiseksi, mutta siinä vaiheessa sen populaatio ei välttämättä ole enää edes elinkelpoinen. Liito-oravan kannalta ei mikään kuitenkaan muutu, koska sen asema luonnonsuojelulaissa ja EU:n direktiivilajina säilyy ainakin toistaiseksi.
Monellako heikommin tunnetulla lajilla kannan kehitys on samanlainen, mutta ilman mitään virallisesti tunnustettua asemaa?
Edelleen arvioinnin ongelmiin voisi liittää yksilömäärien käytön arvioinnissa samalla tavalla kaikille lajeille: siinä missä tuhat yksilöä voi olla suurelle ja hitaasti lisääntyvälle petoeläimelle terve populaatiokoko, se saattaa olla jollekin pienikokoisemmalle lajille jo elinkelpoisen alapuolella.
Ongelmista ja tietystä kaavamaisuudesta huolimatta kiinteiden kriteerien mukainen uhanalaisarviointi on erinomainen työkalu ympäristön muutosten seuraamiseen. Vain parhaiten tunnetuille lajiryhmille, nisäkkäille ja linnuille tehdään arviot joka viides vuosi.
Kaikkien lajien arviointi on valtava voimanponnistus: edellisessä kokonaisarviossa vuonna 2010 pystyttiin arvioimaan lähes puolet Suomen lajistosta, samalla kuitenkin reilusti yli 20 000 lajia jäi ilman arviointia tiedon puutteen vuoksi.
Petri Lampila on FT ja biologi Limingasta.
Kolumni