Oululaiset voisivat komeilla Unescon maailmanperintölistalla, jos keskustan vanhat puutalot olisi säilytetty. Sotien jälkeisen ajan kiivasta rakentamista ja purkamista vauhditti professori Otto-Iivari Meurmanin ja arkkitehti Aarne Ervin laatima asemakaava vuodelta 1947.
Keskustan nykyisen modernin ilmeen perusta luotiin 1950- ja 60-luvuilla.
"Keskustan jokaisessa korttelissa oli vähintään yksi tyylirakennus, jonka menettäminen on ollut tappio", toteaa tutkija Pasi Kovalainen.
"Uusi purkukierros
lähdössä käyntiin"
Tutkija Pasi Kovalaisen mielestä pahinta purkuintoa olisi pitänyt hillitä. Säilyttäminen olisi vaatinut erilaista lähestymistapaa, jossa kaupungin kasvu olisi suuntautunut vanhasta keskusta muualle.
"Ne harvat talot, jotka ovat säilyneet, on korjattu ja ne ovat käytössä. Ei Oulu mitenkään poikkeus Suomessa ole. Rauma on poikkeus, joka pääsi maailmanperintölistalle, Oululle olisi saattanut käydä yhtä surkeasti", irvailee Kovalainen.
Lopulta kysymys on rahasta, keskustan tontti on arvokas ja haluttu.
"Nyt näyttää, että uusi purkukierros on lähdössä käyntiin."
Arkkitehti-tutkija Kaarina Niskalan mukaan purkuinto ei vielä alkuvuosina ollut pahantahtoista.
"Yleinen ilmapiiri vielä 1950-luvulla oli, että uusi on aina parempaa. Uuden rakentamiselle tuli paremman rakentamisen leima. Haluttiin muuttaa pois puutalosta kerrostaloon, koska siinä oli kaikki mukavuudet. Ei nähty, että tuhotaan vanhaa kulttuuria. Se oli puhtaasti edistystä, ei sitä tehty pahassa mielessä", Niskala selvittää.
"Säilyttäminen ja korjaaminen olisi vaatinut kulttuuritahtoa. Näin voimakkaasti kasvavassa kaupungissa puu-Oulua ei olisi ollut mahdollista säilyttää."
Kaarina Niskala muistuttaa, että purkamalla vanhaa kaupunkirakennetta tuhotaan samalla myös vanhaa arvokasta rakennuskulttuuria.