Käytetyn, mutta toimivan sanonnan mukaan ei ole väliä, mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Ja tärkeintä on, että nimi on kirjoitettu oikein.
Poliitikon julkisuusideaalin kannalta tässä on vinha perä.
Puolueet iloitsevat valovoimaisista tähdistään, jotka mennen tullen antavat kommentit, esiintyvät vakuuttavasti, mutta eivät koppavasti, ovat sopivasti puheenjohtajan varjossa ja tuovat pisteet kotiin. Tiimipelaamista parhaimmillaan.
Kielteinen julkisuus, skandaalit ja suhmuroinnit voivat myös vaurioittaa vakavasti, mutta harvoin peruuttamattomasti.
Yksittäisen poliitikon ympärillä pöllyävät kohut heijastuvat helposti koko puolueeseen ja muodostuvat vähitellen rasitteeksi.
Ongelmatapaus saa kyllä palstatilaa, mutta puoluejohdon osaksi jää ikävien asioiden selittely.
Aina mediakohu ei häiritse, sillä pienet kolhut, viihteelliset jutut ja yksityiselämän avautumiset keräävät vain sympatiaa ja vahvistavat asemaa.
Tässä on kuitenkin oltava varovainen, sillä rajansa kaikella. Ehkä siitä henkilökohtaisesta tragediasta ei sittenkään kannata antaa haastattelua joka paikkaan, vaikka se esimerkkinä toimisikin.
Tuoreessa Media iholla -tutkimuksessa poliitikot asettavat keskinäisessä arvohierarkiassa itsensä asiaosaajiin ja julkisuushakuisiin.
Paras yhdistelmä on vankka asioiden tuntemus, kyky viedä asioita eteenpäin yhdistettynä esiintymis- ja puhetaitoihin.
Moni puurtaja on pettynyt mediaan ja myös politiikkaan, kun ääni ei kuulu, vaikka kuinka tekisi töitä.
Ei ole harvinaista, että pätevä on jäänyt rannalle soittelemaan, kun julkisuudessa paremmin pärjäävä tähtityrkky on purjehtinut ohi. Politiikka on raadollista, aina ei kysytä cv:tä, kun paikka täytetään.
Pieni neuvo puurtajille. Kannattaa hankkia mediaopastusta ja miettiä, voisiko sanomaa vuosien varrella hieman uudistaa jankkaavan liturgian sijaan. Omakehu haisee, mutta joskus sitäkin on harrastettava, mutta kohtuullisessa määrin.
Politiikassa puhutaankin pelureista, johtajista, idealisteista ja puurtajista.
Taitavat vallankäyttäjät ja julkisuuspelin hallitsevat käytännölliset poliitikot valikoituvat nopeasti huipputehtäviin, joita vaatimattomat idealistisesti asioihin suhtautuvat jopa kaihtavat.
Vuosien varrella nähdyistä politiikan uralla alkuaskelia ottavista henkilöistä on jo kättelyssä osannut ennustaa, kenestä vielä kuullaan.
Heistä on tullut kansanedustajia, puoluejohtajia, pääministereitä ja ministereitä. Ilo on ollut katsella EU-kuvioissa asiansa osaavia ammattilaisia.
Aina ei lamppu syty, vaikka periaatteessa kaikki olisi kohdallaan. Niitäkin on vuosien varrella tullut vastaan ja mennyt ohi. Ei paljon auta, jos persoonasta puuttuu se viimeinen ripaus, charmi ja kiinnostavuus.
Pitäisi olla riittävän avoin ja herkkä, osaava ja taitava, esiintymiskykyinen ja sopivasti tyrkky. Vaikeuskerrointa lisää se, että samalla on pidettävä oman puolueen kilpailijat käsivarrenmitan päässä.
Palautetta on usein raskas ottaa, mutta katsojallekin tulee kiusaantunut olo, jos nahka ei ole riittävän paksu ja joustava, vaan nyrpeys ja ylimielisyys näkyvät naamasta.
SDP valitsi viikko sitten, keskusta valitsee viikon ja kokoomus kahden viikon kuluttua puolueilleen puheenjohtajat.
Demareissa siirryttiin vaivatta nuorten johtajien kauteen, eikä kokoomuksessakaan saada isoa riitaa aikaiseksi.
Sen sijaan keskustan puheenjohtajapelissä kierrokset sen kuin kovenevat loppua kohden.
Tarjolla onkin yksi söpö, kaksi komeaa ja yksi tavallinen. Vai olisivatko kyseessä poliitikkotyypit tyrkky, tähti, turha ja työteliäs?