Kristian Smeds rikkoo neitsyytensä ohjaajana Suomen Kansallisteatterissa Tuntemattomalla sotilaalla. Tykitys heittää kansalliset ikonit tuleen ja kaataa kuvia.
Mutta Linnaa ei jätetä.
Smedsin asenne on kuin alikersantti Lehdolla: yleisö on maasto, jota kohti rynnätään uhmakkaasti ja pystypäin. Sota tulitetaan ja räiskitään yleisön silmille ja munaskuille.
Tässä Tuntemattomassa on semmoinen henki, että nyt porvarien perskarvat kärvennetään eikä kulttuurieliittiä eikä muitakaan teatterin kuluttajia lasketa helpolla. Koskelan (Timo Tuominen) suusta lentää sylki, kun hän karjuu katsojille, että miksei täällä (lue: näyttämöllä/Suomessa) voi puhua siitä miltä oikeasti tuntuu. Kaikkien on pakko laulaa!
Yleisö tajuaa vähitellen, että käsky koskee myös pääsylippunsa lunastaneita. Kansallisteatterin jugend-salissa, missä suomalaista identiteettiä on vahvistettu 1800-luvulta lähtien, viriää hiljainen Punakaartin marssi.
Tekijät ovat voittaneet. Nyt ei olla teatteritaiteellisella tiedusteluretkellä vaan kuvaannollisesti kovat piipussa valtaamassa takaisin teatterin tekemisen merkityksellisyyttä.
Smeds lietsoo aivan kuin hädässä lisätehoa lähikuvista ja teatteritekniikan valo- ja ääniarsenaalista. Tuntemattomasta pitää saada raju, koskettava, järkyttävä ja ärsyttävä juttu. Ilolientäkin tarjoillaan ämpärin mitalla.
Sotatilan hurmoksen nostavat rokin jytke, tykin pauke, ilotulituksen välke, suoraan yleisön silmille läimityt suorat valot ja selostaja Antero Mertaranta.
Jääkiekkohurmos ja sota naitetaan hurreilta pöllityllä laululla. "Ihanaa Leijonat ihanaa, vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa." Se on jonkin sortin avain esitykseen, siinä käsiteltyyn patriotismiin, sankaruuteen, itsekkyyteen ja uhriin.
Ja niin siinä käy, että renkutus jää soimaan päähän vahvempana kuin Finlandia.
Tosikkous pois ja poikamaisuus kehiin. Neuvostosotilas eli punakone on pesukone. Taipaleen taisteluissa viittaillaan Lenni-Kalle Taipaleeseen. Kotirintama tulee liki villasukan muodossa, jonka sisältä löytyy maatuskanukke. Se vihjaa, että vihollinenkin on jonkun poika.
Oikea sota paikannetaan kansakunnan muistista jäätyneitä ruumiita ja hevosen raatoa esittävien dokumentaaristen valokuvien avulla.
Teatterisota ei jää pönöttämään asemiin suurelle näyttämölle, vaan kaivaa juoksuhautojaan pyörölavan alle ja kiipeää vartiopaikalle ykkösparvelle. Se menee sisään rakenteisiin ja valtaa esitykselle myös katsomotilat. Komentaja, majuri Sarastie (Jaakko Kytömaa) tarkkailee sotatoimia ja näytelmää aition uumenista.
Smedsin missio tuntuu olevan reality-teatteri eli teatteri niin totena ja kokonaisvaltaisesti vaikuttavana elämyksenä kuin mahdollista.
Kriittisimmät hetket ja kovimmat paikat nostetaan käsivarakameralla isolle kankaalle. Kuvaaja pyörii kaikessa mukana. Tämä on tuttua ja paljon matkittua Smedsiä Kajaanin-kaudelta. Näyttelijät jakavat itseään yleisölle, kameralle, toisilleen.
Katsojakaan ei jää koskemattomaksi. Esitys pakottaa hänet ylös aatteellisista poteroistaan ja pohtimaan suhdettaan tappamiseen.
Ensimmäisen kerran konekivääri suunnataan kohti yleisön nuppeja venekohtauksessa. Vielä rajumpi on otos, jossa kamera poimii eturivistä katsojia yksitellen tähtäimen keskelle. He symboloivat niitä 52 vainolaista, jotka Rokka (Henry Hanikka) pääsee yllättämään.
Lähimpänä realitya ollaan väijytyksessä, joka tuo kuvina mieleen Moskovan teatterikaappauksen.
Kun jytinän alta kuuluu näyttelijän ääni, läpi pääsevät sotamiesten pelko, uhma, simputus ja järjetön käskytys.
Linnan henkilöitä on tuuletettu. Porukan humoristiksi nousee savoa viäntävä Rahikainen (Juha Varis), Rokka on tavallista tummempi ja Honkajoki liioitellaan vaikeasti vammaiseksi.
Tunteen tasolla koskettaviksi tulevat Petri Mannisen Lehto ja Heikki Pitkäsen Riitaoja.
Antti Luusuaniemellä on uskottavuusvaikeuksia luutnantti Lammiona. Hän ei ole kyllin kova.
Naisia lavalla on vain kaksi: Muumimamma ja Minttu Mustakallio, joka esiintyy pitkälle raskaana Suomi-neitona ja Verasta venytettynä venäläislaulajattarena.
Smeds testaa, mitä kestää kyseenalaistaa, ja missä itse kullakin leikkaa kiinni.
Tuleeko stoppi vastaan, kun marsalkka Mannerheimin naama väännetään Kaj Stenvallin ankaksi ja ylipäällikölle nostetaan malja pikkirilliä imemällä?
Miltä tuntuu, kun Jokelan koulusurman laukaukset ammutaan kohti Tarja Halosta, Jouko Turkkaa, Ransua ja Katri-Helenaa?
Kun hiljaisuus laskeutuu, jää odottamaan Minna Canthin mustalaistyttö Homsantuun repliikkiä: "Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua."