Samaan aikaan kun Muammar Gaddafin päivät alkavat olla luetut Libyassa, hänen diktaattorivirkaveljiinsä kuuluva Pohjois-Korean Kim Jong Il ajelee panssarijunallaan kaikessa rauhassa Venäjän takamailla.
Kun yhdellä diktaattorilla on hautajaiset, toisella on häät.
Maailma tietää vähän siitä, mitä voimia Libyan kumous nostaa valtaan. Sama pätee Syyriaan. Tuskinpa asiat kääntyvät silti kummassakaan demokratian asteen ja kansalaisvapauksien kannalta ainakaan huonompaan suuntaan.
Libya-keskustelu on kulkenut tuttua polkua. Ensin kauhisteltiin gaddafilaisten ja kapinallisten yhteenottoja. Kun sitten YK antoi Natolle luvan tehdä ilmaiskuja, problematisoitiin niitä ja epäiltiin Naton kestävyyttä. Nyt sitten väännellään käsiä, mitä seuraavaksi.
Harvempi tulee sanoneeksi tärkeintä eli sitä, että Gaddafin mentyä on yksi diktaattori vähemmän.
Kätensä kansalaistensa vereen sotkevien diktaattorien kaatumisten seurausten voivottelua tärkeämpää onkin se, että he kaatuvat -- ennemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin. Muuta he eivät nimittäin ansaitse. Jos kansalaisten mitta täyttyy, heillä on oikeus nousta hallitsijaansa vastaan.
Diktatuurien romahtamisessa on nähty lähihistoriassa useita kierroksia. Sotilasdiktatuureja kaatui Etelä-Amerikassa takavuosikymmeninä. Neuvostososialismin korttitalo romahti Itä-Euroopassa 1980-luvun lopulla ja huipentui Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Tunisiasta alkanut arabikevät on uusin kierros, jonka loppua ei ole vielä nähty.
Mitä arabikevään jälkeen? Sosialismin ulkomuseoista ovat vielä tolpillaan etunenässä Pohjois-Korea, Kuuba ja Valko-Venäjä. Ei voi olla kuin ajan kysymys, kun myös Kiinan vaurastuva väestö alkaa perätä demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Sama koskee lumedemokratiaa elävää Venäjää.
Maailman suhtautuminen enemmän tai vähemmän epädemokraattisiin johtajiin on muuttunut. Aiemmin, ja jopa arabikevääseen asti, eri sortin yksinvaltiaiden kovia otteita katsottiin sormien läpi palkinnoksi siitä, että he olivat hyviä liittolaisia ja ostivat aseita.
Epädemokratioilla on kuitenkin yhä ystäviä, joiden kansalliseen etuun sopii, vaikka liittolainen ei demokratian mallioppilas olisikaan. Venäjä ei kaatanut Libya-päätöstä YK:ssa, mutta se tuskin päästää vastaavaa toistumaan Syyriassa, joka on sille paljon tärkeämpi kumppani. Patavanhoillinen Saudi-Arabia on taas Yhdysvaltain liittolainen.
Voimatoimet Libyassa mahdollistanut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 oli yhdessä kohdassa historiallinen. Se perusteli toimia ensimmäistä kertaa myös siviilien suojelulla. Kansainväliseen kielenkäyttöön tuli termi suojeluvelvoite.
Diktatoriset vallanpitäjät joutuvat YK:n päänavauksen jälkeen ottamaan laskelmissaan huomioon, ettei muu maailma enää välttämättä jää loputtomiin katsomaan sormi suussa, jos he alkavat teurastaa omia kansalaisiaan joukkomitassa. Kansainvälinen yhteisö on tiukentanut suhtautumistaan osin pakon edessä. Suurin syy on tehostunut tiedonvälitys ja sosiaalisen median läpimurto. Viime keväänä Wikileaks levitti arabidiktaattorien ja ulkovaltojen läheisistä suhteista tietoja, jotka eivät mairitelleet kumpiakaan.
Modernin tiedonvälityksen ansiosta diktaattorien on enää vaikea salata kapinointia kokonaan omilta kansalaisiltaan tai muulta maailmalta. Ulkomaailmaa nopea tiedonkulku pakottaa ottamaan tapahtumiin nopeasti kantaa ja ryhtymään vastatoimiin.
Suomelle epädemokratiat ovat usein olleet hankalia tapauksia.
Kun diehard-kommunistit yrittivät kaapata vallan Neuvostoliitossa 1991, Suomessa ei aluksi tiedetty, miten päin olla. Vähän sen jälkeen kun Tiananmenin vuoden 1989 verilöylyn jäljet oli saatu siivotuksi, Suomi lähetti ministerin Kiinaan ensimmäisenä valtiona.
Ja mitä tapahtui viime viikolla? Kun Tiibetin hengellinen johtaja dalai-lama kävi kylässä, korkeimman tason vastaanottoa ei järjestynyt. Virossa ovet aukesivat sekä presidentin että ulkoministerin luo.