Suomessa on vuosikymmeniä ollut poikkeuksellisen hyvä ikärakenne.
Suurten ikäluokkien avulla on pystytty rakentamaan vaurautta ja hyvinvointia.
Kukkeat vuodet ovat kuitenkin ohi, sillä suurten ikäluokkien alkupää on jo kokonaisuudessaan eläkkeellä.
Seuraavat vuosikymmenet ovatkin väestörakenteen suhteen maailman mittakaavassakin ennätyksellisen huonot.
Kestävyysvaje, vääristynyt väestösuhde ja EU:n talouskriisi tulevat pienten ikäluokkien maksettavaksi. Siinä ei hyvinvointi kasva.
Suurten ikäluokkien viimeiset hännät eli 1950 syntyneet puolestaan ovat jo täyttäneet 60 vuotta ja siirtyvät muutaman vuoden kuluessa eläkkeelle, jos ovat saaneet pitää työpaikkansa.
Suurten ikäluokkien rippeille ei nimittäin ole itsestään selvää, että he saavat olla töissä loppuun saakka yrityksissä, jotka saneeraavat ja takaavat omistajilleen huipputuotot. Käytännössä suomalaisten eläköitymisikä on nippa nappa 60 vuotta.
Rakenneongelmasta kertoo, että kuusikymppiset alkavat olla työpaikoilla harvinaisuuksia ja yli viisikymppisillä työttömillä on erittäin suuria vaikeuksia työllistyä.
Vielä suuremmasta rakenneongelmasta kertoo myös se, että nuorilla on suuria vaikeuksia päästä työelämään kiinni. Oulussakin neljännes nuorista on työttömänä.
Samaan aikaan virallinen liturgia puhuu työurien pidentämisestä alusta, keskeltä ja lopusta. Mistä pidennät työuraa, kun alkupäässä et kelpaa, välillä et pääse kunnolla kiinni ja loppupäässä potkitaan pellolle?
Pienet ikäluokat, jotka ovat pahimmassa tapauksessa vain puolet suurten ikäluokkien määrästä, ovat vuosia odotelleet kieli pitkällä suurten ikäluokkien eläköitymistä ja työpaikkojen vapautumista.
Suuret ikäluokat ovat vuosia valuneet eläkkeelle, mutta arkihavainto ei vahvista, että heidän tilalleen olisi työpaikoilla palkattu uutta työvoimaa.
Seniorin lähtiessä työtehtäviä on uudelleenorganisoitu ja toimintoja tehostettu. Työmarkkinoiden logiikka ei nimittäin välttämättä mene niin, että työvoiman poistuessa eläkkeelle tarvittaisiin täsmälleen sama määrä uutta työvoimaa tilalle.
Näppituntuman asiaan saa seuraamalla esimerkiksi sanomalehtien työpaikkailmoituksia. Eläköitymis- ja työvoimapulaodotuspuheiden perusteella avoimia työpaikkoja pitäisi olla joka päivä tarjolla massoittain. Näin ei kuitenkaan ole.
Pienten ikäluokkien pitäisi ottaa vastuulleen suurten ikäluokkien hoiva. Poliitikot puhuvat työperäisestä maahanmuutosta, jonka avulla vääristynyttä väestösuhdetta saataisiin oikaistua. Samaan aikaan maassa on hallitusvaltaan pyrkivä puolue, joka kaikin keinoin vastustaa maahanmuuttoa.
Ketä tässä enää pitäisi uskoa ja kuka kertoisi, minkälainen hyvinvoinnin romahdus on odotettavissa?
Talouskasvun pitäisi olla nykyistä huomattavasti ripeämpää, jotta repaleisen työhistorian omaavat pienet ikäluokat pystyisivät kerryttämään lisäarvoa niin paljon, että pystyisivät ylläpitämään suurten eläkkeelle siirtyneiden ikäluokkien odotukset hyvinvoinnin jatkosta.
Valtion budjetissa tällä hetkelläkään olevia menoja ei kateta verovaroin, vaan uutta velkaa otetaan joka vuosi.
Suuria ikäluokkia takavuosina ansiokkaasti ahneudesta syyttänyt Osku Pajamäki kysyy tuoreessa ärsytyskirjassaan Perintö vai perintä, miten nykyinen palvelujärjestelmä pystytään pitämään yllä toisenlaisissa taloudellisissa oloissa, kuin missä järjestelmä rakennettiin. Itsestään selvä vastaus on, että ei mitenkään.
Ongelmaa on analysoitu monelta kantilta, mutta ratkaisuehdotukset, varsinkin kirpaisevat, ovat olleet vähissä.
Vaikeudet sulattavaa nopeaa talouskasvua ei ole näköpiirissä, eivätkä pienet katkonaisen työhistorian omaavat nuoret ikäluokat pysty takaamaan itselleen, saati vanhemmilleen loistavaa tulevaisuutta.
Veronkorotukset ja palvelujen heikennykset ovat vääjäämättä edessä. Kulta-aika on ohi.