Ovatkohan suomalaiset teollisuusyritykset tajunneet, millainen käänne koetaan vuonna 2004. Silloin siirrytään tilanteeseen, jossa työmarkkinoilta poistuu enemmän väkeä kuin tulee tilalle. Niin käy ensimmäisen kerran Suomen historiassa.
Tuoreita uutisia lukiessa oivaltamisesta ei vakuutu. Teollisuus aikoo tänä vuonna lähettää kilometritehtaalle 20 000 henkilöä! Tottahan kuka tahansa osaa jopa ilman taloudellista koulutusta päätellä, että niin menetellen saadaan leikatuksi kuluja, ja nopeasti. Hiipuvan kasvun heikentämät taseet kaunistuvat kummasti.
Vaan entäpä sitten, kun kysyntä alkaa elpyä. Enää ei olekaan käytössä yhtä ehtymätöntä luonnonvaraa kuin menneinä vuosikymmeninä. Vaikka maailmalta tulee monenlaista väkeä kolkuttelemaan myös Suomen raja-asemien ovia, tuleeko juuri sellaista, jota suomalainen teollisuus tarvitsisi. Tuskinpa.
Monet kerrat on havaittu, että vapaalle opetetut ihmiset eivät hevin palaa työelämään. Kun rahaa riittää elämiseen ja terveyttä harrastuksiin, miksipä enää haluaisi pilata tunnelmaa joka-aamuisella töihin lähtemisellä.
Pääsääntöisesti yritykset ulostavat työväkeä vanhimmista alkaen. Eläkeputken suuta on nostettu entistä ylemmäs, mutta yhä sinne yltäville annetaan ensimmäiseksi lähtöpassit, monesti työnantajan ja työntekijän keskinäisesti sopien. On esimerkkejä siitä, että portista ulos lähetettyjä onkin jouduttu tilanteen muuttuessa maanittelemaan takaisin. Miltei aina se on ollut tuloksetonta.
Suomalaisessa työelämässä on eräässä suhteessa ratkaiseva ero muihin Pohjoismaihin verrattuna. Pohjoisissa naapureissamme työssä saa jatkaa ja siinä myös viihdytään ratkaisevasti pitempään kuin Pohjanlahden itäpuolella. Se onkin monien ruotsalaisyritysten vahvuus. Länsinaapurin talous on keskimäärin ottaen kestävämmällä pohjalla kuin meillä, Ericssonin vaikeuksista huolimatta.
Jotkut työnantajajärjestöjen johtajat ovat sentään kiinnittäneet suomalaisten työssä pysymiseen ansiokkaasti huomiota. Suunnilleen samoihin aikoihin kuin teollisuus julkisti madonlukunsa, saneli palvelutyönantajien työmarkkinajohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen omat teesinsä työssä jaksamisesta.
Yrityksillä on vuoden 2004 taitekohta muistaen näytön paikka työelämän kehittämisessä, Inkeroinen painotti. Niiden on kyettävä pitämään ikääntyvä työvoima aktiivisena ja työkykyisenä.
Työpaikoilla tarvitaan Eeva-Liisa Inkeroisen mukaan molemmin puolin sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin ja samalla aitoa sekä rehellistä keskustelua siitä, miten tavoitteisiin päästään.
Viisaasti arvioitu.
Näyttää vain olevan niin, että likikään kaikki yritysjohtajat eivät ole vielä havainneet, mitä kello on lyönyt. Suomea on usein luonnehdittu Euroopan amerikkalaistuneimmaksi maaksi. Niinpä meillä kuten jenkeissäkin kohahtavat väen vähentämisestä ilmoittavien yritysten pörssikurssit.
Vastaisuudessa sellaisesta on yhtä lyhytaikainen ilo kuin kylmettyneellä housuun pissimisestä. Kun leikataan henkilökuntaa, niukan työvoiman oloissa leikataan samalla mahdollisuudet tulevilta laajennuksilta. Ei sellainen yritys kauan uusia sijoittajia kiehdo.
Näinä vallitsevan itsekkyyden aikoina nopeiden voittojen kasvattamisen tie kiehtonee kuitenkin yhä niin, että katse ei kanna vuosien päähän, vuosikymmenistä puhumattakaan. Ilmeisesti ensin tarvitaan kovia kokemuksia uudesta tilanteesta.
Esimerkiksi Ruotsi on valmistautunut niihin Suomea paremmin, valitettavasti.