Oulu "Oon rotua reilua Pohjanmaan" runoili lumijokissyntyinen työväenrunoilija Kössi Ahmala. Hän oli uuden ajan mies ja huomasi jo vuonna 1911 kirjoittaa hauskan "Tuotelmuksen lentovehkeiden kunniaksi":
"Ei kohotakseen korkeuksiin/ enää tarvitse tarttua tukkaan./ Saa tuntea astuissa Zeppeliiniin:/ runoniekka ei syntynyt hukkaan."
Ahmala teloitettiin sisällissodassa vapun alla 1918 Viipurissa. Hän on työväenkirjallisuutta ja sen tutkimusta nyt Oulun yliopiston Snellmanian kirjastossa esittelevän näyttelyn Uuden ajan kynnyksellä keskeinen nimi.
Toinen Kössi, Kaatra on itsenäisyyttä edeltäneen ajan tärkein työväenrunoilija.
Molemmat vaikuttivat ensimmäisessä oululaisessa työväenlehdessä, vuonna 1906 perustetussa Kansan Tahdossa. Kaatra toimi lehden viimeisenä toimitussihteerinä päätoimittaja Yrjö Mäkelinin rinnalla kirjoittaen viime runokseen 31.1.1918 vastalauseen Ilmari KiannonLiitossa ilmestyneelle työväkeä herjaavalle runolle. Parin päivän päästä valkoiset valtasivat Oulun.
Näyttely esittelee runsaan joukon työläiskirjailijoita 1900-luvun alusta 1940-luvulle, työväen kulttuurilehtiä ja vuotuisjulkaisuja sekä runsaana kukoistanutta työväenkustantamoiden suomennostoimintaa. Eivät vain Maksim Gorki ja Jack London, vaan myös Fjodor Dostojevski ja August Strindberg tulivat julki näitä kanavia myöten.
Älyniekat tutkijat
Toinen osio koostuu Oulun yliopiston piirissä tehdystä marxilaisesta kirjallisuudentutkimuksesta.
Keskeinen nimi on Raoul Palmgren, ensimmäinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori (1968-77). Hänen kaksi laajaa teoskokonaisuuttaan, vanhan työväenliikkeen kirjallisuushistoria Joukkosydän I-II (1966) ja vielä laajempi itsenäisyyden ajan Kapinalliset kynät I-III (1982-83) ovat sivuuttamaton kivijalka.
Kun Elias Lönnrotista sanottiin, että "yksi mies juoksi kokoon muinaisuuden", Palmgren teki sen työläis- ja vasemmistokirjallisuuden osalta.
Vaikka Palmgren professorina oli kuivakkaampi kuin 1930-50 -luvun säkenöivä lehtimies ja kulttuuripoliitikko, Kirsti Simonsuuri saattoi Pohjoisessa yökirjassaan (1981) vielä julistaa hänet Oulun ainoaksi herrasmieheksi.
1970-luvulla kirjallisuuden opiskelijoita vetivät puoleensa legendaarinen luennoitsija Esko Ervasti ja älyniekka Pertti Karkama, joka toimi professorina Palmgrenin jälkeen 1978-87.
Karkama on yhä jatkuvassa tuotannossaan leimallisesti marxilaisen alun jälkeen jatkanut pitkää ja merkittävää tutkijan uraansa. Marxilaisen heijastusteorian ovat korvanneet dialogisuuden ja yhteiskunnallisten haasteiden käsitteet. Karkaman linjaa ovat myös fennomanian klassikoiden Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin aatteiden tutkimukset.
Muita tutkijoita ovat Aimo Roininen väitöskirjallaan Kirja liikkeessä (1993), joka esittelee vanhan työväenliikkeen (1895-1918) kirjallisen instituution. Kari SallamaanKansanrintaman valo (1994) esittelee kirjailijaryhmä Kiilan ensimmäisen vaiheen 30-luvun alusta sotavuosiin.
Ylevää, suurta, katkeraa
Työväen- ja vasemmistokirjallisuuden historiaan kuuluu paljon ylevää ja sankarillista, uhrautuvaa heittäytymistä "suuren asian" palvelukseen, kuten Elvi Sinervo sitä kutsui.
Mutta katkeraa oli työväenliikkeen jakautuminen kahtia 1920-luvulta lähtien. Sosiaalidemokratia ja vasemmistoliike rakensivat rinnakkaisjärjestönsä kaikilla elämänalueilla, jopa kirjallisuudessa.
Silti ei puuttunut yhteistyöpyrkimyksiä. 1930-luvulla rakennettiin ensin yhteisrintamaa, myöhemmin laajempaa kansanrintamaa fasismia ja sotaa vastaan. Kiilalaiset olivat näissä pyrinnöissä mukana. Mutta kun talvisota alkoi häämöttää, Kiila hajosi. Jarno Pennanen juoksi Olavi Paavolaisen kanssa fasististen ryhmien tilaisuuksissa ja kilpaili siitä, kumpi pystyy esittämään räikeämpää äärioikeistolaista kuvakieltä.
Tämä ei estänyt Pennasta olemasta yhteydessä Hella Wuolijokeen.
Peli oli monikerroksista.
Kun Valpon miehet tulivat pidättämään Pennasta epäiltynä osallisuudesta Wuolijoen ja neuvostodesantti Kerttu Nuortevan juttuun, yläkerrasta purjehti hilkkoineen ja pitsikäsineineen vanha äiti, kirjailija Ain'Elisabet Pennanen, Juhani Siljon muinainen rakastettu. Hän katseli aikansa poliittisen poliisin kotietsintärymistelyä ja kysyi: "Ovatko herrat ylioppilaita?"
Eräs elokuvaepisodi
Kun Pentti Haanpää viimeisen kerran ennen talvisotaa kävi Helsingissä, Olavi Paavolainen ja kiilalainen elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara kutsuivat hänet kanssaan ryyppäämään.
Paavolainen oli kymmenen vuotta aiemmin teilannut Haanpään Kentän ja kasarmin (1928) "epäintelligenttina", mutta oli myöhemmin katunut ja pyytänyt sovintoa. Paavolaisen sammuttua kotiinsa jatkettiin Tapiovaaralle. Aamulla Haanpää heräsi talon emännän, teatteriarvostelija Toini Aaltosen vierestä. Tapiovaara lausui: "Tästä naisesta ei meille ole ollut mitään iloa". Haanpää vahvisti:"Ei, pelkkää murhetta vain."
Krapulaa parannettaessa sovittiin elokuvakäsikirjoituksesta. Aikanaan se valmistuikin, mutta sillä ei ollut enää ohjaajaa. Nyrki Tapiovaara katosi kaukopartioretkellä helmikuussa 1940 suomalaisen filmitaiteen ikuiseksi tappioksi.
Uuden ajan kynnyksellä -näyttely on avoinna Snellmanian kirjastossa kesäkuun loppuun. Sen ovat koonneet Tapani Kemppainen yliopiston kirjastosta sekä Aimo Roininen Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksesta. Ulkoasusta vastaa Riitta Marjamaa.