Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyy vuosittain 28 000 suomalaista. Kolmasosa joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyshäiriöiden vuoksi.
Työkyvyttömyyseläkkeelle siirrytään keskimäärin 52,2 vuoden iässä.
Suoria lainauksia Kuntoutussäätiön ja Eläketurvakeskuksen viime viikolla julkistamasta selvityksestä, johon on koottu tiedot vuosilta 1 997-2 006.
Karmeita tietoja. Vai onko? Tiedot eivät ole aivan uusia, mikä pistää epäilemään, että yhteiskunta on tainnut kaikessa hiljaisuudessa alkaa hyväksyä koko ilmiön. Sen ehkäisystä puhutaan lähes kaikkialla suu vaahdossa, mutta arjen teot ovat aivan jotain muuta.
Ajan ilmiö herättää kaksi kysymystä: mikä yhä useampaa raskaan työn raatajaa vaivaa, ja keiden nihilistien opeilla lähes jokaiselta työpaikalta on onnistuttu kitkemään tekemisen ilo?
Elintason nousu ja yhteiskunnan hyvät turvaverkot ruokkivat tietysti myös lusmuilua, mutta pohjimmiltaan valtaosa suomalaisista arvottaa elämänsä työn kautta.
Kun suuri osa väestä joutuu vielä työkyvyttömyyseläkkeelle henkisistä syistä, järjettömille luvuille täytyy löytyä selitys työolojen muutoksesta.
Eri alojen yrityksissä ja julkisissa laitoksissa kiertäessä löytää yhteisen nimittäjän: jokaisessa organisaatiossa on jumalaton myllerrys, jossa kaikki vanha tuntuu joutavan romukoppaan. Vanhojen työntekijöiden vuosikymmenien uralla hankkima tietämys ja kokemuskin tuntuvat olevan kilotavaraa. Nuoruus on valttia, työn jäljestä viis. Nyt lasketaan vain kustannuksia. Laman varjolla suursiivousta ovat tehneet nekin yritykset, joilla ei olisi tarvettakaan, ja joiden omavaraisuusasteet hipovat sataa prosenttia.
Mikä on se taustavoima, joka on istuttanut pohjattoman kehitysvimman yritysten johtoon? Tarpeen tehdä uudistuksia, joilla ei todellisuudessa saada edes taloushyötyä, vain kirjanpidollisesti komeita lukuja.
Uudistuksia vilkaisemalla voi havaita ainakin yhden selityksen: oppejaan jakavat auliisti kaikenlaiset konsultit. Oivalluksia katsellessa herää epäilys, että joukko on vieraantunut elämästä pian syntymänsä jälkeen.
Konsulttien kaikkitietävyydestä on saanut kuulla niin surkuhupaisia tarinoita, että jos niistä on puoletkaan totta, ei sovi kuin ihmetellä.
Erään oppilaitoksen ruokahuollon keskittämisen edut olivat ratkenneet kun kravattikaulainen pojankloppi käväisi keittiössä vartin visiitillä. Työntekijöiltä ei edes kysytty, miten homma on vuodet pyörinyt. Päätös keskittämisestä tehtiin. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu: järjettömyydessään se peruttiin. Koillismaalainen tapaus lienee ainutlaatuinen.
Eduskuntavaalien lähestyessä työurien jatkamisesta ei uskalla enää puhua kukaan. Seuraavalla vaalikaudella joudutaan kuitenkin tekemään kauaskantoisia päätöksiä.
Se on tullut kaikille selväksi, että työuria on pidennettävä. Tähän saakka on valitettavasti vain sovellettu Venäjän mallia: puhutaan toista, ja tehdään aivan toista. Monen konkarin karvat nousevat pystyyn, kun vannotaan, kuinka arvokkaita työntekijät ovat. Samaan aikaan ovi käy toisaalla, ja väkeä lykätään kartanolle. Ikärasismistahan ei tietenkään ole kysymys, koska sen kerrotaan olevan laitonta.
Eläköitymisten hillitsemisessä ensimmäinen askel olisi se, että ollaan rehellisiä. Höpötys työhyvinvoinnista ei paljon lämmitä, jos arjen koittaessa kuningasajatuksena pyörii, miten ihmisistä voitaisiin puristaa vielä yksi pisara lisää. Kehitys on tullut tiensä päähän, ja kääntynyt jo itseään vastaan. Siitä varma mittari on työkyvyttömyyden luvut.
Naapurini vitsaili hiljattain: palkallakaan ei ole enää niin väliä kunhan kohtelu on edes hyvä. Lohkaisussa taitaa piillä suurin työviihtyvyyden salaisuus.