Työttömyys on Kiinan yksi suurimmista tulevaisuuden haasteista. Vielä kommunismin kulta-aikaan ihmisillä oli "rautainen riisikulho": kommunistinen puolue takasi kansalaisilleen elinikäisen työpaikan. Työyksikkö eli danwei huolehti kaikesta ja palvelut saatiin ilmaiseksi tai nimellistä maksua vastaan.
Rautakulho alkoi rakoilemaan Maon kuoleman jälkeen 1976, ja maa alkoi siirtymisensä kohti sosialistista markkinataloutta - tai kuten sen luoja Deng Xiaoping järjestelmää kuvasi ilmaisi, "sosialismia Kiinalaisilla erityispiirteillä". Samalla myös työllisyysrakenne murtui.
Aiemmin työpaikalla oli suuri valta. Ilman sen lupaa ei voinut siirtyä työpaikasta toiseen. Myös sosiaaliedut ovat aina tähän päivään asti ollut sidoksissa työpaikkaan. Nyt Kiinassa työpaikan voi valita vapaasti ja työn perässä voi muuttaa paikkakunnalta toiselle.
Kiinassa työttömyys ilmoitetaan yleensä "urbaanina työttömyytenä" siitä yksinkertaisesta syystä, että maaseudun työttömiä on lähes mahdotonta laskea. Ensimmäinen urbaanin työttömyyden lukema löytyy vuodelta 1992, jolloin se oli 2,3 prosenttia. Viime vuoden lopulla viralliset tilastot väittivät luvun olevan 4-5 prosenttia.
Mutta luku on enemmän kuin harhaan johtava, sillä se sisältää ainoastaan ne kaupunkien työttömät, jotka ovat ilmoittaneet itsensä työttömiksi. Se ei siis sisällä maaseudun noin 120 miljoonaa alityöllistettyä tai työtöntä. Eikä niitä miljoonia yliopistoista valmistuneita, jotka etsivät kiivaasti koulutustaan vastaavia töitä.
Lukuun ei ole myöskään laskettu niitä miljoonia valtion tuottamattomista tehtaista ja valtion laitoksista irtisanottuja tai lomautettuja.
Oppineilla onkin erilaisia käsityksiä siitä, mikä on Kiinan todellinen työttömyysprosentti. Eräät sanovat, että todellinen lukema olisi kahdeksan. Pessimistisimmät veikkaukset ulottuvat jopa 30 prosenttiin.