Vuoden päivät olen tuon tuosta lukenut ja kirjoittanut toisten ihmisten yt-neuvotteluista, lomautuksista ja potkuista. Mitä merkittävämpi työnantaja, mitä pienemmällä paikkakunnalla, sitä suuremmat otsikot.
Johan tuohon on turtunut. Ei ole oikein enää edes ahdistanut, kun on tiedustellut juuri irtisanomislapun saaneelta perheenisältä, että millä mietteillä hän katsoo tulevaan.
Niitä on tuhansia, tuhansia ja aina vain tuhansia isiä, äitejä, yksinhuoltajia, leskiä, sinkkuja, mummoja, vaareja ja vasta valmistuneita nuorukaisia, jotka ovat saaneet ensin tiedon, että työpaikka on vaarassa, ja sitten varmuuden, että työpaikkaa ei enää ole.
Suomen talouden kivijalkoja vartioivilla ovat tulleet löröt housuun, selkäranka on napsahtanut poikki tai sitten on vain ollut pakko nostaa kädet pystyyn. Talouden, menestymisen, tulevaisuuden ja olosuhteiden nimissä on läiskitty tilastoihin lisää työttömiä.
Taloudellisia ruumiita lojuu nurkissa kuin kärpäsen raatoja kesäkamarissa. Seinänpielet ovat mustanaan siivettömiä ja hengettömiä otuksia, joilla ei ole julkisessa puheessa erisnimiä, vain yhteinen määrite: työtön.
Tämän keskellä on melkein virkistävää, kun saa hetken samastua näihin ihmisiin. Kerta se on ensimmäinenkin, kun kuulee olevansa osa yt-neuvotteluja. Pitäisi varmaan kauhistua.
Kun ei voi olla varma, jatkuuko oma työ parin kuukauden päästä vai onko liittynyt alati kasvavaan anonyymien edunsaajien joukkoon, uhraa helposti ajatuksen tulevaisuuden vaihtoehdoille.
Tulee mieleen, että olisiko itsellä arvokkaampi olo, jos lähtisi menemään oma-aloitteisesti. Saattaisihan noita ottajia olla. Ja yritysideakin on muhinut mielessä jo jonkin aikaa.
Vai yrittäisikö skarpata entisestään? Näyttäisi kaikille, kuinka hyvä työntekijä onkaan. Tekisi itsestään suorastaan korvaamattoman.
Voisi toisaalta masentua, vaipua aivan maahan. Toteaisi vain kylmästi, että ajat ovat surkeat, asuntolaina on melkein lyhentämättä, vaimolle on juuri laitettu uusi auto lainarahalla eikä opintolainoistakaan ole vielä päässyt eroon. Ei ihme, vaikka menisi työkyvyttömäksi tällaisen velkataakan ja epävarman tulevaisuuden keskellä.
Kun arpoo näistä vaihtoehdoista omaa tulevaisuuden suuntaansa, on hyvä välillä vilkaista viereen. Mitä sitten vaikka minä säästyisin? Joku pettyy kuitenkin. Jollakin loppuu työ. Jollekin tulee tiukat ajat. Joku masentuu. Joku tuntee itsensä todella huonoksi työntekijäksi, ehkä ihmiseksikin.
Kaipa se on tarpeen näinä aikoina. Niin minulle on kerrottu.
heikki.uusitalo@kaleva.fi