Vuodesta 2000 asti jatkunut ura samassa ministeriössä tekee Tarja Filatovista Suomen pitkäaikaisimman työministerin. Kyseessä on ministerin virka, jossa kierto on ollut nopeaa ja johon yleensä ei ole jääty kasvamaan korkoa.
Syykin on selvä. Työministerin tehtävä tapaa olla hallituksen toivottomimpia paikkoja, sillä Suomen liian suuren rakenteellisen työttömyyden juuret ovat niin syvällä, ettei niitä työministerin keinoilla riivitä. Tarvitaan paljon suuremmat talkoot, ja niissä yrityksissä on tähän mennessä epäonnistuttu.
Niin kävi Paavo Lipposen hallituksen työttömyyden puolittamislupausten, ja niin on käymässä Matti Vanhasen lupauksen sadastatuhannesta uudesta työpaikasta. Pulma on siinä, että todellisten rakenteellisten uudistusten kokeilu on mahdotonta, koska ne sananmukaisesti merkitsisivät muutoksia rakenteisiin, ja ovat siksi poliittisesti mahdottomia. Ne kun yleensä merkitsisivät puuttumista jonkin ryhmän etuihin, todellisiin tai kuviteltuihin.
Hyvä esimerkki tästä on reaktio hallituksen työllisyysohjelman johtajan Harri Skogin äskeiseen mielipiteeseen pitkäaikaistyöttömien minimipalkkatason alentamisesta työmarkkinoille tulon helpottamiseksi. Ajatusta vastaan nousi äänekäs tuomitseva kuoro.
Filatovehdotti Kalevan haastattelussa sunnuntaina työttömyyskortistojen putsaamista "ihmisistä, jotka eivät sinne kuulu". Esimerkiksi sairaat, kuntoutusta tarvitsevat ja päihdeongelmaiset voisivat olla muualla kuin työmarkkinatuen piirissä. Filatovin ajatus on paljastava. Se kun osoittaa, ettei hallitus voi muuta kuin levitellä käsiään ongelman edessä.
Kaikki tietävät Filatovin tavoin, että kortistoissa on mukana joukko ihmisiä, joista varsin suurella varmuudella voi sanoa, etteivät he koskaan työllisty. Heidän "putsaamisensa" pois alentaisi etenkin pitkäaikaistyöttömien tilastoja, mutta toisi samalla tullessaan työvoima- ja sosiaalitoimistoille uuden byrokraattisen määrittelyongelman. Eikä se poistaisi mihinkään sitä, että näiden ihmisten elämä on joka tapauksessa yhteiskunnan tuen varassa.
Vaikka kortistot siivottaisiin ja työttömyystilastot kaunistuisivat muiden toimeentulomittarien kustannuksella, se ei poistaisi Filatovin ministeriön ongelmia mihinkään. Suurin pulma on ja pysyy siinä, että liian moni työllistymään kykenevä ja siihen halukas ei Suomessa saa itselleen töitä. Työvoimapolitiikka on yhä liian passivoivaa ja vie työnhakijan herkästi pykälien ja ehtojen viidakkoon, joka latistaa omaa aloitteellisuutta, ei kannusta siihen. Tosin maanantain tieto pitkäaikaistyöttömien määrän alenemisesta on rohkaisevan myönteistä kehitystä.
paakirjoitus@kaleva.fi