Pitkäaikaistyöttömyys on yhteiskuntaa kalvava ilmiö. Vaikka työttömyys talttuisi lähelle täystyöllisyyttä, jää jäljelle aina kova työttömien ydin, jolle ei löydy töitä.
Työelämän vaatimukset ja ammatit muuttuvat kovaa vauhtia, jolloin pitkäaikaistyöttömän vanhalle ammatille ei enää löydy käyttöä.
Rakenteellinen kohtaantumisongelma on valmis. Toisaalla töitä olisi tarjolla, mutta ei pitkäaikaistyöttömien ammattitaidolle. Asia hankaloituu entisestään, jos koulutusta ja ammattia ei ole lainkaan. Kokoaikaiset vakituiset aputyön tasoiset ammatit kuuluvat menneeseen maailmaan.
Tämä on erityisen huolestuttavaa niiden alaikäisten nuorten kohdalla, jotka peruskoulun jälkeen eivät ole hakeutuneet tai halunneet koulutukseen. Myös oppilaitosten pitäisi kantaa huolta opintonsa keskeyttävistä nuorista, eikä vain kuitata heistä saadut valtionosuudet. Nuorena alkava pudokkaan ura tulee inhimillisesti ja rahallisesti kalliiksi.
Kaikki työttömien kovaan ytimeen kuuluvat eivät enää kuulu työvoiman piiriin, vaan osalle heistä oikea paikka olisi työkyvyttömyyseläkkeellä. Työttömyyden kova ydinkään ei silti ole toivotonta joukkoa.
Oulun seudun TE-toimiston alueella on 7 000 vaikeasti vaikeasti työllistyvää, joista noin 2 000 on sellaisia, joita työvoimahallinto ei voi auttaa. Heistäkään kaikkia ei ole menetetty, vaan osa voisi kuntoutuksen tai hoidon avulla palautua vielä työkykyiseksi.
Vaikeasti työllistettävät on unohdettu ja heistä on tulossa kovaa kyytiä syrjäytyvä väestönosa, jonka työ- ja toimintakyvystä oikein kukaan ei halua kantaa vastuuta. Sen sijaan vastuun välttelijöitä riittää. He eivät kuulu työvoimatoimiston piiriin, terveyskeskuksessa heitä ei tunnisteta ja kunnat eivät heistä välitä.
Esimerkiksi Oulun kaupunki maksaa mieluummin Kelalle työllistymissakkoja, sen sijaan, että käyttäisi kaikki pitkäaikaistyöttömyyteen varatut työllistämisrahat. Tällaiseksi toimeksi riittää neljä tuntia viikossa jotain tukityötä.
Ison organisaation hyvässä iskussa olevaa virkamieskuntaa voikin moittia mielikuvituksen puutteesta, kun esimerkiksi vanhusten ulkoiluttamisesta, puhtaanapidosta tai kevyistä raivaustöistä ei löydy riittävästi tukitöitä.
Työttömät valittavat sitä, että erilaiset työttömiin kohdistettavat toimenpiteet eivät vastaa tarkoitustaan. Aktivointitoimet ansaitsevatkin kriittisen arvion, niin paljon niiden hyödyllisyyttä moititaan.
Yhteiskuntapoliittisen keskustelun paikka on, halutaanko työttömyyspolitiikassa käyttää aktivointia ja kannustamista vai sanktioita ja tukien vastikkeellisuutta.
Tutkimustulokset osoittavat, että kepin käyttö puree heikoiten niihin, jotka ovat olleet pitkään työttöminä. OECD-maiden vertailussa Suomi puolestaan on häntäpäässä aktivointiin suunnatuissa resursseissa eli porkkanaa käytetään vähemmän kuin keppiä.
Politiikkaa on löytää sopiva kombinaatio.