Työajan lyhentäminen nousi Ranskassa isoksi asiaksi 1990-luvun lopulla. Siellä säädettiin 35 tunnin työviikosta laki, joka tuli voimaan vuoden 2000 alussa. Myöhemmin se laajeni koskemaan myös pieniä yrityksiä.
Vaikka laki määrittelee työviikon pituuden, järjestelmä on joustava siinä mielessä, että työajan lyhentämisestä on voitu neuvotella yrityskohtaisesti. Yli 35 tunnin viikot ovat mahdollisia ilman ylityökorvauksia, mutta silloin vapaapäivien lukumäärä lisääntyy tai lomat pitenevät. Vuotuisten työtuntien yläraja on 1600 tuntia.
Uudistuksella tähdättiin ensisijaisesti työttömyyden alentamiseen. Ajateltiin, että kun kaikki työssä olevat tekevät vähemmän työtunteja, työttömille vapautuu lisää tunteja.
Ajatus työttömyyden vähentämisestä työaikaa lyhentämällä ei ollut uusi. Samanlaisia ideoita kokonaistyöajan jakamisesta esitettiin kansainvälisessä keskustelussa 1980-luvun alussa. Silloinkin ehdotus sai vastakaikua juuri Ranskassa.
Perustelu on mielenkiintoinen ja herättää monia kysymyksiä. Miten työllisyys voi lisääntyä, jos töissä olevien työaikaa lyhennetään? Näin uskoisi käyvän, jos palkansaajien vuosiansiot alenevat samassa suhteessa työtuntien kanssa. Mutta tästä ei ollut kysymys Ranskan uudistuksessa. Tarkoituksena ei ollut, että palkat alenevat. Tuskin moni palkansaaja olisi pelkästään solidaarisuussyistä sellaista uudistusta tukenutkaan.
Kun työaikaa lyhennetään ja ansiot pysyvät ennallaan, työvoimakustannukset nousevat, ja työvoiman kysyntä vähenee. Mitään työtunteja ei siis voi vapautua muiden tehtäväksi. Työttömyys alkaakin nousta. Näin sanoo logiikka, entä käytäntö?
Työajan lakisääteinen lyhentäminen on virallisten arvioiden mukaan synnyttänyt Ranskaan 300 000 työpaikkaa. Suomen mittakaavassa vastaisi noin 30 000 työllistä.
Miten tämä on ollut mahdollista? Siihen on montakin syytä. Työajan lyhentäminen ei ole nostanut työvoimakustannuksia täydellä määrällä, koska yritysten työnantajamaksuja on hallituksen toimesta alennettu tai yrityksille on maksettu työllistämistukea näiden palkatessa uusia työntekijöitä työaikauudistukseen vedoten.
Palkkavaatimukset ovat Ranskassa olleet maltillisia hyvin pitkään. Yksi syy siihen on voinut olla pelko työpaikkojen vähenemisestä työajan lyhentämisen seurauksena.
Työajan lyhentäminen on toiminut kannustimena erilaisten työelämään liittyvien joustojen, kuten työaikajoustojen lisäämiseksi. Lisäksi uudistuksen väitetään tuoneen työpaikoille aikaisempaa modernimpaa johtamis- ja sopimuskulttuuria. Näin tuottavuutta on voitu nostaa.
Suomeen verrattuna työelämän suhteet ovat Ranskassa perinteisesti olleet hierarkkisia ja jäykkiä. Jos työajan lyhentäminen on murtanut näitä rakenteita, sillä on ollut yllättäviä myönteisiä vaikutuksia, joita uudistuksella ei edes lähdetty tavoittelemaan.
Suuri osa työntekijöistä on kokenut kyselytutkimusten mukaan uudistuksen positiivisesti. Mutta myös kritiikkiä on esiintynyt.
Kun työaikaa on vähennetty lomia pidentämällä, yksittäisten työpäivien pituus ilman ylityökorvauksia on saattanut lisääntyä, samoin viikonlopputyö. Myös virallisten taukojen määrää on vähennetty, eikä matka- ja koulutuspäiviä aina enää lasketa osaksi työaikaa.
Uudistus kannustaa myös lisäämään osa-aikatyön määrää, koska rajoitukset eivät sellaista työtä koske.
Arviot työaikalain vaikutuksista työllisyyteen voivat parhaimmillaankin olla vain hyvin summittaisia, koska samaan aikaan on tapahtunut niin paljon muita asioita.
Melko varmana voidaan pitää sitä, että työnantajamaksujen alentaminen on ihan aidosti lisännyt työllisyyttä. Tätä politiikkaa Ranska ryhtyi kuitenkin soveltamaan jo ennen kuin ajatus 35 tunnin työviikosta tuotiin esiin. Ranskan kokemus on ollut yhtenä esimerkkinä myös ns. Holmin ja Vihriälän ehdottamalle mallille matalan tuottavuuden työllisyyden lisäämiseksi työvoimakustannuksia alentamalla.
Työaikajoustojen lisääntyminen ja modernimpi johtamis- ja sopimuskulttuuri työpaikoilla ovat varmasti olleet positiivisia tekijöitä Ranskalle. Mutta parempi tulos tuottavuuden ja työllisyyden näkökulmasta olisi saatu lisäämällä paikallista sopimista työajoista ja työoloista sekä modernisoimalla johtamista ilman, että työaikaan olisi puututtu lakisääteisesti. Työaikaan puuttuminen ylhäältä synnyttää vain omituisia tapoja kiertää säädöksiä, mikä yleensä tapahtuu työntekijöiden haitaksi.
Ranskan valtiontaloudelle uudistus on tullut kalliiksi. Yleisimpien arvioiden mukaan uudistus maksaa 15-20 miljardia euroa vuosittain. Suomen kokoon suhteutettuna tämä vastaa noin kahden miljardin euron kustannusta.
Suomessakin on aika ajoin herännyt keskustelu työajan lyhentämisestä. Saattaa olla, että asia nousee yhtenä teemana esiin ensi vuoden työmarkkinaneuvotteluissa.
Kehittyneissä maissa työajan pituus on sadassa vuodessa lyhentynyt paljon. Joskus työaikaa on lyhennetty lainsäädäntöteitse, mutta vielä useammin siitä on sovittu. Tärkein työaikaa lyhentänyt tekijä on ollut tuottavuuden nousu ja siihen perustuva vaurastuminen. Sama prosessi on nyt tapahtumassa kehittyvissä maissa, kuten Kiinassa ja Intiassa.
Suomessa ja muissa ikääntyvissä maissa sitä vastoin työikäisen väestön kokonaistyöpanoksen täytyy kasvaa. Työllisyysasteen nousu ei riitä, jos keskimääräinen työaika samanaikaisesti lyhenisi. Siksi nyt ei ole oikea aika puuttua työaikaan lainsäädäntöteitse tai keskitetyin sopimuksin.
Ranskan kokemukset eivät rohkaise seuraamaan perässä. Työajan lyhentämistä lainsäädäntöteitse tai keskitetyin sopimuksin ei voi perustella sillä, että niin voitaisiin vähentää työttömyyttä. Mitään kokonaistyöaikaa, joka voitaisiin jakaa työssä olevien ja työttömien kesken, ei yksinkertaisesti ole olemassa.