Tykkäsin tosi paljon työstäni. Osasin ja kehitin sitä monella tapaa. En olisi ikinä uskonut, että minulle käy näin", kertoo oululainen Soile Kokkonen.
Hän työskenteli saksan kielen lehtorina. Vuonna 2001 iski työuupumus ja masennus.
"Vuonna 2003 minut passitettiin eläkkeelle. En tykännyt ratkaisusta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Olisin halunnut olla työkykyinen normaaliin eläkeikään asti. En ole eläkeiässä vieläkään."
Kokkosen tarina on tavallinen. Hänellä on Suomessa paljon kohtalotovereita. Joka neljäs työntekijä kokee vähintään lievää työuupumusta.
Koska työuupumus ei ole diagnoosi, sen vuoksi ei kirjoiteta sairauslomaa eikä jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Kuitenkin uupumus kummittelee lukuisten sairauslomien ja eläkkeiden taustalla, koska se aiheuttaa ja pahentaa monia sairauksia, jotka vievät työkyvyn.
"Noin puolella uupumuspotilaista on masennusdiagnoosi. Masennus taas on Suomessa yleisin työkyvyttömyyden syy", muistuttaa Työterveyslaitoksen erikoistutkija Kirsi Ahola.
Monilla uupuneilla on tuki- ja liikuntaelinvaivoja sekä sydänsairauksia. Myös ahdistuneisuus- ja sopeutumishäiriöt vaivaavat. Vain alle kymmenellä prosentilla ei ole mitään samanaikaista sairautta.
Työuupumuksensa syistä Soile Kokkonen ei halua puhua. Hän arvioi, ettei kuka tahansa voi uupuva, vaan kiltit, tunnolliset ja ahkerat ovat vaarassa. Hän itse otti työnsä vakavasti ja teki kaikkensa, jotta oppilaat todella oppivat saksaa.
Kirsi Ahola sanoo, että työuupumuksen syyt ovat aina työssä. "Huonot työolot synnyttävät sudenkuoppia, mutta on kiinni yksilön voimavaroista ja selviytymiskeinosta, kuka kuoppiin putoaa."
Pelkkä työmäärä ei uuvuta, jos itse voi säädellä, miten työskentelee. Usein säätely ja joustovara puuttuvat, kun uuvutaan. Tunne siitä, ettei mihinkään voi vaikuttaa eikä mitään muuttaa, on pahasta. Myös tuen puute lisää riskiä.
Uupuneet ovat usein sitoutuneet työhön vahvasti: työ on liian tärkeää. Heillä on vahvat näkemykset siitä, miten työ pitäisi hoitaa, eivätkä he kykene katsomaan tilannetta kauempaa.
Kuormitustilanteessa he yrittävät juosta kovempaa velvollisuudentunteen motivoimina. He venyvät äärimmilleen ja puurtavat yöhön, vaikka pitäisi astua poispäin ja miettiä, miten tilannetta voisi muuttaa.
"Hain apua monesta paikasta, mutta minua ei otettu todesta. Työterveyshuollossa suhtauduttiin ystävällisesti, muttei tosissaan", Kokkonen muistelee.
Hän oli havainnut uupumisen merkkejä pitkään. Unettomuus ja fyysiset vaivat kiusasivat. "Älä vain puhalla, tai voin kaatua", hän ajatteli työpaikalla.
Kokkonen yritti tehdä kaikkensa, jotta jaksaisi töissä. Hän kävi hermoratahierojalla ja avannossa uimassa. Lopulta tuli romahdus. "En saanut apua, ennen kuin oli liian myöhäistä."
Viimein eräs lääkäri otti vakavasti ja passitti hänet kahdeksi viikoksi sairaalaan. Siitä oli apua.
Hän yritti kahdesti palata sairauslomalta töihin. Ensimmäisellä kerralla mikään ei ollut muuttunut. Toisella kerralla työn määrää oli vähennetty. "Jaksoin muutaman kuukauden."
Useille uupuneille käy samoin. Jos työpaikalla ei tehdä mitään, uupumus palaa. Jos työt pystytään muokkaamaan ajoissa uusiksi työterveyshuollon, työntekijän ja esimiehen kanssa yhdessä, uupumus voi parantua.
Työpaikat eivät vieläkään reagoi työuupumukseen riittävästi.
"Valitettavasti työuupuneet saavat liian yksilökeskeistä apua eli sairauslomaa ja lääkehoitoa. Työpaikoilla työuupuneiden kohdalla tapahtuu vähemmän kuin muiden kohdalla, vaikka pitäisi olla päinvastoin", Ahola sanoo.
Kun pääsee eläkkeelle, uupumus tavallisesti hellittää. "Mutta sairaus jää. Työuupumuksella on peruuttamattomia seurauksia. Jos tulee sydäntauti tai tuki- ja liikuntaelinvaiva, se ei välttämättä parane", Ahola muistuttaa.
Masennus hellittää hyvällä hoidolla suurimmalla osalla. "Silti monille voi jäädä kipeitä kokemuksia ja loukkaantumisia, jotka voivat varjostaa koko työuraa. Tuntuu, että olen epäonnistunut työelämässäni, vaikka tilanne koskisi vain viimeisiä työvuosia", Ahola jatkaa.
Kun Kokkonen joutui eläkkeelle, hän ei kestänyt kuulla saksan kieltä eikä lukenut lehtijuttuja kouluista tai opettamisesta pitkään aikaan.
Pikku hiljaa hän on sopeutunut. Masennus on helpottanut, mutta hän kokee olevansa yhä altis haavoittumaan.
Taideterapia on auttanut. Hän innostui maalaamisesta niin, että hakeutui Limingan taidekouluun vuodeksi. Nyt hän on pitänyt jo kaksi näyttelyä ja haaveilee taiteen lisäopinnoista.
Hän matkustelee paljon. Viimeksi helmikuussa hän kävi kymmenen päivän reppumatkalla Intiassa. Hän osallistuu kirjallisuuspiiriin, hiihtää ja pelaa tennistä. "Tässä taudissa on hyväksi, että on monenlaista tekemistä ja päivässä säilyy rytmi."
Perhe ja ystävät ovat tukeneet koko ajan. "Siinä mielessä olen onnellisessa asemassa, että miehenikin ymmärtää enkä ole jäänyt yksin. Olen alusta asti puhunut avoimesti sairaudestani."
Kolme aikuista poikaa ja puolitoistavuotias lapsenlapsi Otso ovat erityisen tärkeitä. Soile Kokkonen käy hoitamassa Otsoa Helsingissä. "Olen siellä mielelläni au pairina", hän naurahtaa.