Minulle sanotaan joskus, että olisi kiva olla kirjailija. Tehdä siistiä sisätyötä ilman kellokorttia.
Nauttia arvostusta, paistatella medioissa ja latkia ilmaista viinaa kustantajan pippaloissa.
Apurahaakin ropsahtelee tilille, vaikka ei olisi vuoteen pariin pannut tikkua ristiin.
Onko kirjailijan elo näin lokoista? Ammatti ei ole fyysisesti raskas, mitä nyt selkä ja niska rasittuvat, kun istuu koko ajan.
Kirjailijan tittelissä on hohtoa, koska sitä tavoitellaan. Hohdokkaampaa olisi kyllä olla muusikko, näyttelijä, urheilija tai tosi-tv-tähti.
Kirjailijan odotetaan ottavan kantaa: häntä pidetään yleisviisaana, mikä on kieltämättä kunnianosoitus.
Kirjailijan ammatilla on kuitenkin varjopuolia.
Useimmat liittyvät rahaan. Kirjailijan tulot ovat harvoin edes kohtuulliset ja koskaan ne eivät ole säännölliset. Median esittelemät menestyjät ovat poikkeuksia.
Apurahoja riittää vain osalle, palkintoja vielä harvemmalle eikä kummallakaan yllä suomalaisen keskituloihin. Ehkä parikymmentä kirjailijaa elää pelkästään ammattiaan harjoittamalla.
Tulojen epäsäännöllisyyden takia kirjailijan sosiaaliturva on huono. Itsensä työllistäjänä hänet niputetaan yhteen yrittäjien kanssa, vaikka hänellä ei ole yritystä, yrittäjän taitoja tai etuja, vain ammatin haitat, eli hän maksaa itse eläkkeensä ja sairauslomansa, tai yleensä ei maksa, koska siihen ei ole varaa.
On vaikea saada kirjansa julkaistuksi, yhtä hyväksyttyä kohti oven taa jää tuhat hylättyä.
Mutta se ei riitä. Pitää myydä ja myydä paljon. Harva tietää, että kirjailijan osuus voitosta on pari euroa per kirja, pokkarista vain viitisenkymmentä senttiä.
Koska kirjailija on yhtä hyvä kuin viimeinen kirjansa, kirjoittaminen koettelee psyykeä. Täytyy suorittaa yhä uudelleen, parantaa tasoa, voittaa puolelleen kriitikot ja yleisö, olla näkyvillä.
Kuinka moni muu kestäisi sen, että hänen työnsä laatua arvioitaisiin julkisuudessa ja tuo arvio vaikuttaisi suoraan hänen tuloihinsa? Kuitenkin pitää näkyä, koska näkymättömiin jääminen on pahinta.
Kirjailijan täytyy sietää sekin, että hänen ammattiaan vähätellään. Joidenkin mielestä se on harrastus, ei työ. Nettifanaatikot uskovat, että pian kirjat ladataan ilmaiseksi netistä eikä niiden kirjoittajilla ole siihen mitään sanomista. Maailma muuttuu!
Kirjan on tosin ennenkin voinut lukea ilmaiseksi lainaamalla sen kirjastosta. Meillä on ollut pitkään laaja, hieno kirjastolaitos, mutta vasta viime aikoina on tajuttu, että ilmaiset lainat merkitsevät kirjailijoille tulonmenetystä.
Jos kirjailija olisi oikeasti yrittäjä, kyse olisi epäreilusta kilpailusta.
Kaikkien onneksi ajatus on kirjailijoille vieras. Monelle heistä kirjasto on toinen koti.
Silti on väärin, että keskituloiltaan vähävarainen ammattikunta luovuttaa puolet palkkapussistaan lukemisen edistämiseksi.
Muissa pohjoismaissa onkin vuosikymmenien ajan maksettu kirjailijoiden tappion vastineeksi lainausmäärien mukaista korvausta. EU:n synnyttyä korvauksesta on tullut sen piirissä lakisääteinen.
Suomeen korvaukset saatiin vasta vuonna 2007 EU:n huomautettua lain rikkomisesta, ja summat ovat yhä mitättömiä muiden pohjoismaiden rinnalla, vaikka lainojen määrä on meillä suurin. Kun talouskriisi seuraa toistaan, lain määrittämä ”kohtuullinen korvaus” näyttää siintävän valovuosien päässä.
Samalla tilastot kertovat kirjailijan aseman heikentyneen jo pitkään, kun kirjallisuuden yleiset tuet ovat jääneet jälkeen muiden taiteenalojen tuesta.
Miksi on näin? Ehkä elämme niin syvällä kirjoituksen maailmassa, että pidämme sanoja luonnonvarana, jotka vain tulevat jostain.
Tämä on harha. Sanojen takana on niiden käyttäjän taito ja taide.
Sanat hallitsevat maailmaa, rakentavat kulttuuria, opastavat, lohduttavat, rikastavat, luovat merkityksiä. Sanan ammattilaiset ansaitsevat työstään palkan siinä missä muutkin.
Kirjoittaja on kirjailija ja kielen- ja kulttuurintutkija.