Uuden hallituksen kaavailut kuntien vähentämiseksi reilusti jo tänä vuonna on kova. Linjauksen mukaan vuoden loppuun mennessä pitäisi luoda uusi kuntarakenne, joka pohjautuu työssäkäyntialueisiin.
Luvassa on liitoksia vastaan niskuroiville kunnille talouden kiristymistä ja valtionosuuksien vähentämistä.
Kokoomuksen, SDP:n, vasemmistoliiton, vihreiden, kristillisdemokraattien ja ruotsalaisten muodostama kuusikko on päässyt yksimielisen tuntuisesti tavoitteeseen kuntien määrän reilusta vähentämisestä.
Keskusta pitää kiinni asemasta kuntapuolueena ja puolustaa sinnikkäästi nykyisen tyyppistä kuntarakennetta. Myös toinen oppositiopuolue, perussuomalaiset on puhunut pienten kuntien puolesta.
Kannatuksen valtavasta laskusta kärsivällä keskustalla onkin eniten hävittävää, kun valtuustopaikat vähenevät.
Puolueen lähes yksinvaltius murenisi suurimmasta osasta maaseutukuntia. Siis puhtaasti valta on puolueen monikuntaihanteen syy, eivät lähipalvelut.
Työssäkäyntialue on järkevä kuntajakomalli. Realistisempi aikataulu voisi olla hallituskausi.
On turha kuvitella, että kovakaan kurimus saa esimerkiksi Oulun seudun eteläpuolisia kuntia liittymään kovin nopeasti uuteen Ouluun, kun vastarinta oli vuosien ajan niin voimakasta.
Väylilleen urautuneet laivat eivät käänny nopeasti. Vaatii usein vuosien kypsyttelyn, ennen kuin liitoksiin ollaan valmiita.
Näin siitä huolimatta, että kuntaliitoksista on saanut melko mukavasti porkkanarahaa vanhojen kuntien kitkuttavien taloustilanteiden öljyämiseksi.
Ajatusta Oulun seudun yhdestä suurkunnasta viriteltiin yli kymmenen vuotta. Lopulta 11 kunnan Suur-Oulu kutistui viiden kunnan puolikkaaseen uuteen Ouluun. Eteläpuoliset kunnat päättivät jatkaa itsenäisinä.
Koko Oulun seudun kattava yksi uusi iso Oulu olisi juuri ihanteellinen työssäkäyntialueen kokoinen kunta.
Jos hallituksen kieltämättä enemmän keppi- kuin porkkanamenetelmä toimii, isot kunnat ovat lähivuosina täyttä totta.
Pakkoliitoksiin asti hallitus ei ole aikonut mennä, vaikka monen mielestä kaavailut merkitsevät käytännössä pakkoliitoksia.
Kaupunkiseudut kuten Ylivieska ja Raahe voivat muodostavat selvät työssäkäyntialueensa. Seutujen kunnat voisivat luontevasti liittyä yhteen. Erittäin harvaan asuttujen alueiden kohdalla tilanne voi olla toinen.
Voidaanko esimerkiksi Kuusamossa, Taivalkoskella, Pudasjärvellä ja Posiolla tehdä toimivia kuntaliitoksia? Uuden kunnan etäisyydet rajalta rajalle voisivat olla jopa satoja kilometrejä.
Erityisesti Pudasjärven kaltaiset kaupunkiseutujen väliin jäävät maaseutukunnat joutuvat kärsimään. Talouden kiristyessä kumppaneita on vaikea löytää mistään suunnasta. Esimerkiksi uuden Oulun suureksi laita-alueeksi sitä on vaikea kuvitella.
Tällaisille kunnille voitaisiin miettiä jonkinlaista erityistä väliinputoajien valtionosuutta.
Sellainen ei kuitenkaan edustaisi kuntien tasa-arvoista kohtelua. Hallituksille on ennenkin tullut pyyhkeitä siitä, että rahoitusjärjestelmä suosii tietynlaisia kuntia ja kurjistaa toisia.
Aina vuorollaan uusien hallitusten tekemät valtionosuusuudistukset ovat saattaneet kääntää puntit nurinniskoin, mutta tasa-arvo ei ole parantunut.
Kansalaiset suhtautuvat kuntaliitoksiin tunnepitoisesti, vaikka samalla useimmat myöntävät, että palvelujen toimivuus on tärkeämpää kuin kuntarajat.
Kuntaliitoksia on tehty onnistuneesti ja myös vähemmän onnistuneesti. Useimmiten liitosta vastustaneetkin asukkaat ovat joutuneet toteamaan, että paikkakunnan oma identiteetti ei ole hävinnyt yhtään mihinkään.
Epäonnistuneiden liitoskuntien väki valittaa tietysti huonontuneista palveluista. He eivät huomaa, että ilman liitosta palvelut olisivat todennäköisesti vielä huonompia.