Työhyvinvointiin panostus on sekä yrityksille että yhteiskunnalle kannattavaa toimintaa. Tuotot ovat paremmat kuin varsinaisissa sijoitusinstrumenteissa.
Suomalaisen työelämäkeskustelun kestoaiheisiin kuuluvat työssä viihtyminen ja työhyvinvointi. Syvällä rintaäänellä esitetyistä puheenvuoroista ei ole pulaa eikä sanoman sisällössä suurta eroa, tulee viesti sitten työnantajilta, julkiselta vallalta tai työntekijöiden edustajilta.
Viime vuosina paineita työhyvinvoinnin kohentamiseen on luonut vielä kiistaton tarve saada suomalaisten työurat pitemmiksi. Työntekijä, joka viihtyy, urakoi todennäköisesti suuremman määrän työvuosia kuin ahdistunut ja sairasteleva puurtaja.
Lähtökohtaoletuksena voinee pitää sitä. että työnantajien into kohentaa alaistensa työhyvinvointia vahvistuu, jos toiminnasta saa myös taloudellisen palkkion. Tästä näkökulmasta katsottuna maanantaina julkistettu tutkimus antaa tärkeää lisätietoa.
Työterveyslaitoksen ja Excenta Oy:n perusteellisen selvityksen viesti on, että työntekijöiden hyvinvointiin käytetään yrityksissä edelleen liian vähän rahaa.
Tutkijat puhuvat "strategisen hyvinvoinnin investoinneista" ja toteavat niiden vuotuisen määrän 2,1 miljardiksi euroksi. Ennenaikainen eläkkeelle jääminen yhdessä sairauspoissaolojen kanssa puolestaan maksaa työpanoksen menetyksenä 30 miljardia euroa vuodessa.
Lukujen epäsuhta on suorastaan hämmästyttävä, mutta sitä tuskin kannattaa kyseenalaistaa. Myös monet kansainväliset tieteelliset artikkelit ovat päätyneet siihen, että työhyvinvoinnin tuotos suhteessa panokseen voi olla moninkertainen.
Tilanne pakottaakin kysymään, miksi työhyvinvointiin ei sijoita enempää kuin nyt tehdään.
Kyse lienee ainakin siitä, että toiminta työssä jaksamisen parantamiseksi vaatii tahdon lisäksi taitoa. Liikuntalippuja osataan ostaa ja virkistystapahtumia järjestää, mutta vaativampiin työviihtyvyyttä lisääviin toimiin, vaikkapa johtamistaitojen kehittämiseen, ei ehkä enää kiinnitetä huomiota.
Tutkimuksen mukaan eroja selittävät sekä yritysten koko että toimiala: isot yritykset osaavat asiat paremmin kuin keskisuuret, jotka puolestaan ovat osaavampia kuin pienet yritykset.
Tämä ei ole yllätys, mutta kysyä voi, mikä selittää toimialakohtaisia eroja: Parhaiten työhyvinvoinnin ylläpito on hallinnassa valtiolla, sen jälkeen liike-elämän palveluissa ja kunnilla, kun taas eniten kohennettavaa oli rakentamisessa ja kuljetuksessa.
Viimeksi mainituilla aloilla on paljon pieniä yrityksiä ja sen takia vähemmän työhyvinvointiin erikoistunutta väkeä. Pahempi on, jos kyse on myös alojen huonoista perinteistä. Niistä on syytä opetella pois.
Nyt julkistettu tutkimuskin toivottavasti kannustaa siihen, koska se osoittaa, että panostus työhyvinvointiin antaa pitkällä jaksolla paremmat tuotot kuin rahojen paneminen varsinaisiin sijoitusinstrumentteihin.
Työhyvinvointia kohennettaessa katse kohdistuu ennen kaikkea yritysjohtajiin ja muihin työnantajiin. Mikään ei kuitenkaan estä työntekijöitä olemasta asiassa aloitteellisia. Tässä asiassa työnantajan etu on myös työntekijän etu.