Suomessa on harjoitettu tulopolitiikkaa 1960-luvulta lähtien saman peruskaavan mukaan. Hallitus sekä palkansaaja- että työnantajajärjestöt keittävät kasaan sopan, jonka reseptiin kuuluvat palkat, verot, työttömyysturva sekä monet muut yhteiskunnalliset uudistukset.
Vaikka keskitettyä neuvottelujärjestelmää on kritisoitu väliin ankarastikin ja se on kokenut välillä kovia, repiviltä liittokierroksilta on vain haettu uskon vahvistusta ja vauhtia paluulle kolmikantaan.
Teollisuuden työnantajat ovat pyristelleet eroon keskitetystä neuvottelujärjestelmästä ajoittain opillisista syistä mutta yleensä sen kalleuden takia enemmän tai vähemmän tosissaan 1980-luvun puolivälistä lähtien, mutta he ovat joutuneet aina nielemään kiukkunsa. Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) edeltäjät STK ja TT ovat ottaneet lusikan kauniiseen käteen heti, kun ammattiyhdistysliike on antanut niille opetuksen joukkovoimallaan.
Työnantajat ovat olleet neuvotteluissa sekundäärinen voima koko tulopolitiikan kauden. Ammattiyhdistysliike on määrännyt tahdin. Sillä kun on lyömätön ase, lakko-oikeus, jolla se on ottanut työnantajilta luulot pois, jos nämä ovat erehtyneet kuvittelemaan liikoja itsestään.
Tulopolitiikan maailmankirjat ovat nyt kuitenkin menneet sekaisin, kun Etelärannan uusi mahtijärjestö EK vahvisti keskiviikkona, ettei se näe edellytyksiä aloittaa neuvotteluja uudesta keskitetystä sopimuksesta. Työnantajat eivät ole esiintyneet yhtä terhakkaina sitten vuoden 1991, jolloin Suomi sukelsi päätä pahkaa lamaan.
Teollisuuden työnantajat löivät silloin pöytään Tapani Kahrin johdolla kuuluisat saatanalliset säkeensä. Taistelu päättyi Etelärannan kannalta suotuisasti, vaikka palkkojen laskuyritys epäonnistuikin. Vientiteollisuuden asemaa helpotettiin muun muassa kahdella pakkodevalvaatiolla 1991 ja 1992, ja niitä täydennettiin pitkällä palkat jäädyttäneellä nollasopimuksella.
STK yritti myös vuonna 1986 panna SAK:ta kuriin. Pentti Somerton ja STTK:n puheenjohtajan Jorma Reinin tekemä toimihenkilösopimus osoittautui kuitenkin köykäiseksi paperiksi, kun SAK lähti avoimeen valtataisteluun työmarkkinoiden herruudesta lakon avulla.
Nyt vuonna 2004 Etelärannalla näyttää olevan menossa kolmas yritys.
Etelärannan työnantajat jättivät tosin vielä muodollisesti oven raolleen paluulle kolmikantaan, mutta pitää tapahtua melkoinen ihme, jos niin käy. Ay-liikkeen olisi tingittävä kaikista keskeisistä opeistaan, joiden varaan se on sopimustoimintaansa rakentanut. Vaatimus lienee mahdoton ainakin SAK:lle.
Tämä näkyy siinä, miten suuri ja mahtava järjestö vastasi työnantajille. SAK ryhtyi pyörittämään vanhaa levyään tulopolitiikasta. Hakaniemestä ei singonnut ainakaan julkisuuteen ainoatakaan luovaa uutta ajatusta, josta olisi voinut päätellä, että joku järjestössä olisi pysähtynyt miettimään työnantajien sanomaa ja hakemaan vakavissaan ulospääsyä umpikujasta.
Sama sävel kajahti myös suuresta toimihenkilölinnakkeesta STTK:sta.
Niin on käynyt aina ennenkin. Työnantajien puheille ei ole juuri korvaa lotkautettu. Ei ole tarvinnut. Hehän ovat vain sekundäärinen voima.
Arvio on kuitenkaan vanhentunut tämän päivän Suomessa. Työnantajien tiukka linja ei nimittäin johdu vain siitä, että uuden Eteläranta kympin pitää näyttää kyntensä. Asiaan vaikuttaa aivan yhtä paljon ellei enemmänkin se, mitä maailmassa on tapahtunut.
Työnantajat eivät istu enää neuvottelupöydässä yksin ja vailla muuta tukea kuin omat kalvonsa. Heillä on nyt selkänojanaan globaalin talouden realiteetit, jotka näkyvät ehkä selkeimmin metsäteollisuudessa. Paperitehtaiden omistajia ja alan työmarkkinajohtajia ei saa enää Suomessa vapisemaan kuin haavan lehti uhkaamalla työtaistelulla tai aloittamalla lakon.
Metsäteollisuudella on varaa sietää kovaakin painostusta siksi, että yli puolet sen tuotannosta on jo ulkona. Se ei ole enää yhtä haavoittuvainen kuin ennen. Jos olo käy Suomessa liian tukalaksi, sillä on vielä takataskussaan samanlainen valttikortti kuin lakkoase ay-liikkeellä: se voi lopettaa investoinnit kotimaahan ja siirtää hiljalleen tuotantoaan muille maille.
Niin tapahtuu muillakin aloilla koko ajan. Sitä kutsutaan Kiina-ilmiöksi, eikä auta, vaikka koko Suomi huutaisi kuorossa yritysten yhteiskuntavastuun perään.
Ay-johto on valistunutta ja fiksua väkeä nykyisin. Se tietää, mitä pitäisi tehdä. Suomessa ei ole puhuttu koskaan ennen globalisaatiosta niin konkreettisesti kuin on tapahtunut Salcompin lähdön jälkeen. On myös julkaistu globalisaatioraportti, ja iso delegaatio on käynyt tutustumassa Kiina-ilmiöön paikan päällä. Valtiovarainministeriö on kertonut harvinaisen selkeästi, että parhaat tulokset voitaisiin saavuttaa 0,5 prosentin palkankorotuksilla ja tuloveron kevennyksillä.
Tietoa on, mutta puuttuu halua ja kykyä ottaa uusi asento. Tulopolitiikka ei ole itsessään pahaa, vaikka niin väitetään. Kyse on puhtaasti sen sisällöstä. Se pitää tahdistaa avoimen talouden realiteetteihin. Vaikka kaikki tämä voi kuulostaa kylmältä kyydiltä, sanoma olisi viisasta ottaa todesta hyvän sään aikana. Muuten voi käydä köpelösti.