Työ­mies-sa­vu­keas­kit tehtiin Verlan pah­vis­ta – "Teh­taas­sa oli puu­teol­li­suu­den syn­ty­ajan huip­pu­tek­niik­ka"

Paperipajan ohjaaja Liisa Raskinen näyttää kuinka paperia tehdään käsin arkki kerrallaan. Paperipaja toimii keskikesällä tiistaisin entisessä tallirakennuksessa.

Opas Aino Tillanen näyttää, kuinka Verlan pahvitehtaassa märät pahviarkit ripustettiin kuivaamoon. Se oli naisten työtä.

Verlan pahvi oli aikansa huipputuote, tilauksia tuli ympäri maailmaa.

Verlan pahvitehtaan punatiiliset koristeelliset rakennukset muistuttavat kirkkoja. Syrjäisessä Kymenlaakson tehtaassa näkyy 1800-luvun keskieurooppalainen teollisuusrakentaminen. Arkkitehtinä oli viipurilainen Eduard Dippell.

Työmies-askit ja opetustaulujen pahvit syntyivät tehtaassa, josta tuli Unescon maailman-perintökohde Kymenlaaksossa.

Opas Aino Tillanen näyttää, kuinka Verlan pahvitehtaassa märät pahviarkit ripustettiin kuivaamoon. Se oli naisten työtä.

Kädet kauhovat puukuidut liikkeelle vesiastiassa, seuraavaksi veteen ujutetaan puinen kehikko eli viira. Sen tiheään verkkoon jää kerros kuituja.

Iittiläinen Riitta Virtanen valuttaa pois ylimääräisen veden ja kumoaa märän massalevyn imukankaalle. Hän on käymässä Verlan museolla ja houkuteltiin kokeilemaan paperin tekoa. Auringossa on kuivumassa jo monta arkkia.

– Tässä käytetään kuusihioketta, kertoo paperipajan ohjaaja Liisa Raskinen. Paperia voi tehdä myös pellavasta ja lumpuista.

– Olemme tehneet kokeiluja myös erilaisista käävistä, toinen ohjaaja Päivi Hutri näyttää sitkeää ruskeaa pahviarkkia. Nokkosesta saa vihreää väriä.

Verlan pahvitehtaan punatiiliset koristeelliset rakennukset muistuttavat kirkkoja. Syrjäisessä Kymenlaakson tehtaassa näkyy 1800-luvun keskieurooppalainen teollisuusrakentaminen. Arkkitehtinä oli viipurilainen Eduard Dippell. 

Arkeittain pahvia valmistui myös viereisessä Verlan tehtaassa. Punatiilinen tehdas, patruunan pytinki ja työläisten mökit muodostavat tiiviin kylän kosken ympärillä Kymenlaaksossa.

Koko kylä kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

1870-luvulla perustettu tehdas valmisti puuhioketta ja 70 x 100 cm kokoisia pahviarkkeja.

Verlan pahvitehtaan punatiiliset koristeelliset rakennukset muistuttavat kirkkoja. Syrjäisessä Kymenlaakson tehtaassa näkyy 1800-luvun keskieurooppalainen teollisuusrakentaminen. Arkkitehtinä oli viipurilainen Eduard Dippell.

– Tehtaalla ei ollut kasvun edellytyksiä, mutta Kymiyhtiö antoi tehtaan toimia vuoteen 1964 saakka, opas Aino Tillanen kertoo museokierroksella.

Verlalaiset olivat kiintyneet tehtaaseensa ja se lopetettiin hellävaraisesti. Kaikki jätettiin ennalleen, vain työntekijät puuttuvat koneiden ääreltä.

Viimeisellä viikolla tehtaassa kuvattiin dokumenttifilmi, jossa esitellään koko prosessi kuusipölleistä pahvinipuiksi. Filmi näytetään kävijöille kierroksen aluksi.

Verlan pahvi oli aikansa huipputuote, tilauksia tuli ympäri maailmaa.

Verlan pahvia on mennyt moneen käyttöön. Siinä ei ole mitään lisättyä, vaan se on pelkkää puuta.

Työmies-savukeaskit ja monet makeisrasiat on tehty Verlan ohuesta pahvista. Paksummista pahveista on tehty puolestaan kenkälaatikoita, koulujen opetustauluja sekä kirjankansia.

Kotkan satamasta pahvia laivattiin ympäri maailmaa Australiaan saakka. Tilauksia tuli vielä tehtaan lopettamisen jälkeenkin. Viimeisin tilaus tuli vuonna 1979 Bangladeshista, kun tehdas oli jo museona.

Museossa käy vuosittain noin 17 000 vierasta 50 maasta. Monet ulkomaalaiset bongaavat maailmanperintökohteita ja kiertävät useita Suomen kohteita samalla matkalla.

– Tehtaassa oli puuteollisuuden syntyajan huipputekniikka. Prosessi on kuitenkin tavallisen kävijän ymmärrettävissä, kertoo Tillanen.

– Kädet koskivat pahviin monta kertaa. Nykyisin sellainen niin sanottu käsipahvi olisi tosi arvokasta.

Näin Unesco perustelee sitä, miksi hyväksyi juuri Verlan tehdasmiljöön maailmaperintökohteekseen:

”Verlan puuhiomo ja pahvitehdas ja sitä ympäröivä asuminen muodostavat erinomaisen ja poikkeuksellisen hyvin säilyneen esimerkin pienimuotoisesta maaseudun teollisuusasutuksesta.

Se liittyy selluloosa-, paperi- ja kartonkituotannon kukoistukseen Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella, josta vain pieni osa on säilynyt näihin päiviin asti.”