Monessa työpaikassa on unohdettu, että ihmisten jaksamisella on rajansa. Hetkellisessä voitontavoittelussa kasataan vaikeuksia tulevaisuuteen. Henkilökunta alkaa vääjäämättä oireilla äärimmilleen kiristetyn työtahdin ja liian kiivaiden muutosten takia.
Työssä uupuneiden ihmisten kuntouttaminen on välttämätöntä, mutta heidän ajamisensa sellaiseen tilanteeseen hölmöläisten hommaa. Noin jyrkästi tuomitsee näännyttäväksi kiristetyn työtahdin ja sen seurausilmiöt perjantaina Oulussa tohtoriksi väitellyt Juhani Tarkkonen. Hänellä on takanaan pitkä ura työsuojelupäällikkönä ja työpaikkojen kehittämisen konsulttina. Tuoreen yhteiskuntatieteiden tohtorin tiukoilla ilmauksilla on sekä käytännön että teorian tuntemuksen tuoma vankka pohja.
Ennalta ehkäisy on aina viisainta sairauksien hoitoa. Työperäisten vaivojen osalta siinä onnistutaan parhaiten, kun työsuojeluun paneudutaan tosissaan ja muistetaan, että siihen sijoitetut rahat saadaan takaisin aivan huomaamatta. Työsuojelussa täytyy muistaa sekä ihmisen henkinen että fyysisen hyvinvointi.
Useimmat työnantajat sentään ymmärtävät, että pöydän ääressä tehtävä istumatyökin edellyttää ergonomisesti suunniteltua ympäristöä. Äkillisiä muutoksia toteutettaessa se saattaa kuitenkin unohtua. Joissakin tapauksissa asia on jäänyt alusta pitäen hoitamatta. Istumatyötä tehneiden yleiset työperäiset tuki- ja liikuntaelinvammat ovat siitä surullinen todiste.
Yhä tärkeämpää on silti kantaa huolta henkisestä työsuojelusta. Jatkuvat uudistukset ja tahdin kiristäminen ovat arkea miltei kaikilla työpaikoilla. Muutokset ovat useimmiten välttämättömiä kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Tarkkonen muistuttaa kuitenkin, että ihmisten sietokyky on aina otettava huomioon. Muutoksiin pitää valmistautua kunnolla ja huolehtia siitä, että kukaan ei koe uusia tehtäviään ylivoimaisiksi.
Tutkijan mukaan enää harvoin kuulee sanottavan, että työvoima on yrityksen kallisarvoisin voimavara. Jotkut yritysjohtajat ovat saattaneet aiemminkin käyttää sitä pelkkänä kliseenä, mutta fiksuimmat tarkoittavat totta niin sanoessaan. Mikään kone ei voi korvata ihmistä ajattelua vaativissa tehtävissä. Niin on vastaisuudessakin. Kone pystyy parhaimmillaankin vain mekaanisiin tehtäviin ja laskelmiin, ei luoviin askareisiin.
Monipuolista taitoa vaativissa tehtävissä ammattitaitoinen ihminen on todellakin kallisarvoinen voimavara. Hänen hyvinvoinnistaan kannattaa huolehtia. Huolehditaanhan myös koneiden kunnosta niin, että viat ehkäistään ennalta huoltotoimin. Eikä koneitakaan ylikuormiteta. On suurta ajattelemattomuutta, jos ihmisten osalta ei muisteta samoja vaatimuksia.
Mikäli ongelmista ei voi puhua työpaikalla, ollaan väistämättä tilanteessa, jossa ihmiset kokevat työasioihinsa vaikuttamisen mahdottomaksi. Sellaisesta voi seurata vain ahdistunutta tunnelmaa. Jos johtajilla ei ole aikaa tai halua paneutua työpaikan kehittämiseen, työilmapiiri on varmasti kehno.
Tarkkonen on oikeassa kaivatessaan työsuojeluhenkilöstölle valtakunnallisia eettisiä ohjeita. Niiden ensimmäiseksi kohdaksi kelpaisi epäilyksettä se, että työsuojeluvaltuutettu ei saa olla vain oman ammattijärjestönsä edustaja. Yhteishenkeä täytyy löytyä niin paljon, että työskentelyolojen kehittäminen koetaan yhteiseksi asiaksi.
Kun myös työpaikan johto on yhteistyössä mukana muutenkin kuin hampaat narskuen rahaa myöntämässä, työsuojelussa saadaan varmasti aikaan myönteisiä tuloksia.