Kaikki tietävät, ettei vanhemmilla ole aikaa lapsilleen riittävästi. Työn kiihtyvä syke nielee paitsi ajan myös mehut. Vapaa-aika on lisääntynyt. Silti tuntuu, että sitä on vähemmän kuin ennen. Vanhempia osoitetaan sormella: lapsille täytyy antaa aikaa, muuten hukka perii.
On tietysti hienoa, että tulopoliittisessa sopimuksessa sovittiin työaikojen jouston lisäämisestä. Mikä sen mielekkäämpää kuin sovittaa työajat sellaisiksi, että ne lomittuvat kulloiseenkin elämäntilanteeseen.
Kokonaan toinen juttu on, miten työajan joustot toimivat käytännössä. Kuka rohkenee edes esittää työpäivän lyhentämistä lasten vuoksi aikana, jolloin työpaikat ovat taas uhattuina? Paine työelämässä pakottaa pitkiin päiviin ja vielä kaiken kukkuraksi viemään töitä kotiin. Epävarmuus tekee nöyräksi.
Ympärillämme on hengästyttävä kiire. Se kasvaa, vaikka sen lieveilmiöt ovat käsin kosketeltavissa. Kärjistäen: ihmiset sairastavat, lapset oireilevat, perheen rikkoutuvat, juopottelu lisääntyy ja huumeet tulevat liki. Yhä useampi rimpuilee oravanpyörää vastaan, mutta jää lopulta yksin.
Lapsiperheiden pahoinvointia lisäävät myös taloudelliset huolet. Elämä on järjestetty nurinperin. Juuri silloin, kun ihminen tarvitsee rahaa eniten, sitä on vähiten. Palkat ovat alhaisimmillaan. Asuntomenot ottavat kohtuuttoman lohkareen. Perheen kulutusmenot ovat korkeimmillaan.
Lapsilisät, joilla lapsiperheiden muita suurempia menoja hieman tasataan, on tärkeä lisätulo, mutta niiden ostovoima on hiipunut. Vapaa-ajan vietto on kaupallistunut. Harrastuksista on muokattu tuotteita tuotteiden joukkoon.
Kun harrastuksista on tehty tuotteita, samalla niille asetetaan entistä kovempia vaatimuksia. Rahalle pitää saada katetta. Ohjelmoitu vapaa-aika syö perheiden yhteistä aikaa. Vanhempien aika hurahtaa lasten kuljettamisessa harrastuksesta toiseen tai omien harrastusten perässä juoksemisessa.
Sama läkähdyttävä meno, mikä panee juoksemaan työelämässä kieli vyön alla, ohjaa vapaa-aikaa. Ei ihme, jos ihmiset väsyvät, ja lapset jäävät paitsi arkista yhdessäoloa aikuisten kanssa.
Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri, entinen sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski esittää (Kaleva 10.2.2003) lapsi- ja perheasioista vastaavan ministerin nimeämistä seuraavaan hallitukseen. Ensikuulemalta esitystä on vaikea vastustaa. Herää kuitenkin kysymys, mihin yhden ministerin rahkeet riittävät.
Jos yhteiskunnan perusvire on niin tuotanto- ja markkinakeskeinen, mitä se nyt on, saattaa yksittäisen ministerin huuto jäädä huutavan ääneksi korvessa. Onhan meillä työministerikin, silti työttömyydelle ei mahdeta juuri mitään. On muitakin ministereitä, jotka voivat vaikuttaa vain vähän siihen, miten asiat kulkevat.
Lasten ja perheiden asiat koskettavat jokaista hallinnonalaa. Jos yhteiskuntaa rakennetaan koko ajan näkymättömien markkinavoimien vaateiden pohjalta, lasten ja perheiden tarpeet jäävät toissijaisiksi.
Ristiriita on jo olemassa. Markkinat haluavat äidit entistä aikaisemmin töihin. Työelämässä ihmisiltä odotetaan suurempaa sitoutumista; pitkiä päivä ja uhrautumista. Missä siinä on lasten ja perheiden paikka?