Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.
Pohjois-Suomen insinööriopiskelijapäivillä viime viikonloppuna keskusteltiin insinöörikoulutuksen tarpeesta. Insinööriopiskelijat leikkaisivat koulutusalan aloituspaikat puoleen nykyisestä. Informaatioteknologiakuplan seurauksena insinöörien ylikoulutusta on muun muassa ohjelmistotuotannon alalla. Opintonsa keskeyttäneiden prosenttiosuus on koulutusalalla korkea ja koulutusta vastaavaan työhön ei aina valmistumisen jälkeen sijoituta.
Se, miten paljon korkeakoulutusta yhteiskunnassa tarjotaan, missä koulutus järjestetään ja millä aloilla sitä on saatavilla, on Suomessa poliittinen päätös. Koulutustarjonta ei voi perustua pelkästään kysyntään.
Yliopistojen hakijatilastoissa, joissa mitataan kysyntää suhteessa valittuihin opiskelijoihin, ovat kärjessä vuodesta toiseen kaksi yliopistoa, Teatterikorkeakoulu ja Kuvataideakatemia. Tästä huolimatta en usko, että niiden aloituspaikkamääriä tulisi nostaa.
Poliittisten päätösten koulutuksen suuntaamisesta tulisi perustua yhteiskunnalliseen ja tulevaisuuden tutkimukselliseen analyysiin. Osaltaan insinöörikoulutuksen kasvattamisen syynä on ollut se, että kun perinteinen teollisuustuotanto on yhä laajemmin siirtymässä muun muassa Kiinaan ja Intiaan, on Suomen tulevaisuutena nähty muun muassa moderni ohjelmistotuotanto ja tuotekehitys.
Tällä hetkellä näyttää kuitenkin selvältä, että myös ohjelmistotuotanto ja tuotekehitys etsivät halvempia maita.
Suomen pelastukseksi on elinkeinoelämän puolelta esitetty muun muassa työaikojen reilua pidentämistä. Ajatus on huvittava, koska useimpien tutkimustulosten mukaan pidentynyt työaika heikentää työtehoa niin, että kokonaistuottavuus laskee.
Sen sijaan Yrjö Sotamaan ja Raimo Sailaksen ajatus Helsingin kauppakorkeakoulun sekä Taideteollisen ja Teknillisen korkeakoulun radikaalista yhdistämisestä, innovaatioyliopistosta, on mielenkiintoisempi ratkaisu, jota tukee sekin, että kaikki koulut pyrittäneen tulevaisuudessa sijoittamaan samalle kampukselle. Korkeakoulujen yhdistämisen kansainväliset kokemukset kertovat, että fuusio onnistuu vain, jos toiminnat keskitetään yhdelle kampukselle.
Innovaatioyliopiston kova ydin on ajatus perinteisten tiedekunta- ja tieteenalarajojen ylittämisestä. Jatkossa tarvitaan osaamista, mikä ei sijoitu minkään perinteisen opillisen disipliinin sisään vaan niiden reuna-alueille ja leikkauksiin. Myös elinkeinoelämässä innovatiivisuudesta tulee kilpailutekijä, mikä antaa taiteelle ja mielikuvitukselle keskeisen roolin.
Kun Joe Meek teki kokeellisen teknomusiikkilevyn 1950-luvulla, sen painos oli alle sata kappaletta ja musiikkityyli tuomittiin liian teoreettisena ja vaikeana kokeiluna. Sama musiikkityyli näyttäytyi kuitenkin helppona ja muodikkaana miljoonille teini-ikäisille 1990-luvun lopulla. Yritysmaailmassa ei enää tuotetakaan tuotteita vain olemassaoleville markkinoille näitä analysoiden, vaan luodaan uusia tarpeita ja uusia markkinoita.
Pohjoissuomalaisessa yliopistomaailmassa innovaatioyliopiston ajatus on toteutunut parhaiten tieteiden välisissä maisteriohjelmissa, kuten Oulun yliopiston kulttuuriteollisuuden maisteriohjelmassa ja Lapin yliopiston Experience design management -maisteriohjelmassa. Kuitenkin koulutus on edelleen liiaksi oppiaine- ja tiedekuntakeskeistä, mikä on ongelma tulevaisuuden työmarkkinoiden kannalta. Tieteenalat, jotka itsessään ovat muutama kymmenen vuotta vanhoja, aikanaan radikaaleja oppisuuntia, pitävät kiinni oppinsa puhtaudesta paavillisimpina kuin paavi itse.
Soveltavan innovaatiotutkimuksen puolella suomalaisen korkeakoulujärjestelmän ongelmana on ollut voimavarojen hajauttaminen yliopisto- ja ammattikorkeakoulusektorin kesken. Koulutuksessa tarvitaan erityyppisiä tutkintoja, mutta tutkimuksen puolella soveltavan ja perustutkimuksen raja on liukuva erityisesti kulttuuritieteissä.
Yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovatkin tiivistäneet yhteistyötään. Käynnissä on useita uudenlaiseen yhteistyömalliin tähtääviä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hankkeita muun muassa Vasassa, Itä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla sekä ruotsinkielisten korkeakoulujen välillä.
Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyön organisoitumismalleista yksi ajankohtaisimpia on Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun suunnitelma. Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulu on pieni ammattikorkeakoulu: tutkintoa suorittavia opiskelijoita on noin 2 200. Lappeenrannan teknillinen yliopisto on suunnilleen Lapin yliopiston suuruinen: opiskelijoita noin 5 500.
Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun rehtorit esittävät yhdessä, että yliopistolle ja ammattikorkeakoululle muodostetaan yhteinen ylläpitäjäorganisaatio, joka tekee strategisia, korkeakoulujen tulevaisuutta koskevia päätöksiä.
Aloitteen ovat rehtorien kanssa esittäneet Lappeenrannan ja Imatran kaupunginjohtajat. Yhteinen ylläpitäjäohjaus mahdollistaa korkeakoulutuksen tarkoituksenmukaisen mitoittamisen ikäluokkien pienentyessä sekä voimavarojen suuntaamisen taloudellisesti ja tarkoituksenmukaisesti.
Etelä-Karjalassa on tartuttu härkää sarvista ja näytetty muulle Suomelle, miten kootaan alueen korkeakoulutus yhteen ja rakenteellisella kehittämisellä synnytetään innovaatioyliopistoja muuallekin kuin Helsinkiin.