Keskustelu työeläkejärjestelmän kestävyydestä on käynyt ja käy vilkkaana. Viimeisten parin vuoden aikana on tehty sosiaalitupo, esitetty arvovaltaiselta taholta näkemyksiä Rukan lumilta, annettu hallituksen viralliset ukaasit ja kokoustettu erilaisilla työryhmäkokoonpanoilla pitkiä öitä. Kun aamu ei ole tuonut tullessaan sopua, on perustettu uusia työryhmiä.
Valmista ei ole tullut. Näyttääkin siltä, että seuraavat uudistukset voidaan toteuttaa vasta huhtivaalien jälkeen.
Jos päätöksiä tarvitaan, niiden viivyttäminen on turhaa. Tosiasioiden tunnustaminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja asioihin tarttuminen viipymättä johtaa yleensä parempiin lopputuloksiin kuin välttämättömyyksien viivyttäminen.
Työeläkejärjestelmän osalta tästä periaatteesta on kuitenkin järkevä joustaa. Mutta miksi?
Suomalaista työeläkejärjestelmää on vuosikymmenten saatossa kehitetty niin, että se kestää muuttuvissakin olosuhteissa. Järjestelmän kestävyyden näkökulmasta minkäänlaista akuuttia muutostarvetta ei ole. Ikäpyramidimme ei ole johtamassa järjestelmän romahtamiseen eivätkä nykyiset ja tulevat eläkkeet ole välittömässä vaarassa. Maailma on läpikäymässä suurinta talouskriisiä sitten maailmansotien. Suomalaiset eläkkeensaajat ovat kuitenkin saaneet sentilleen sen, mitä heille on eläkelupauksena annettu.
Tämä ei tarkoita, etteivätkö kestävyyttä vahvistavat muutokset olisi tervetulleita. Paljon puhuttua eläkepommia ei ole olemassa. Tärkeää on varmistaa, etteivät järjestelmän perusrakenteet lahoa. Tämä ei olisi suomalaisten etujen mukaista.
Suomen nyt jo erinomaisesti toimivasta työeläkejärjestelmästä voidaan uudistuksilla tehdä vielä parempi. Jo yksin muutosten aikajänne on kuitenkin sellainen, että muutokset näkyvät käytännössä täysimääräisinä vasta vuosien kuluttua: Puron työryhmä valmisteli 2000-luvun alussa kokonaispaketin järjestelmän uudistamiseksi. Uudistus tuli voimaan 2005.
Sen käytännön vaikutukset alkavat elinaikakertoimen myötä näkyä kokonaisuudessaan vasta tänä vuonna.
Työeläkejärjestelmä on suomalaisten hyvinvoinnissa niin keskeisessä roolissa, ettei muutoksia pidä tehdä hätiköiden. Parempi ottaa aikaa ja tehdä laatua kuin sohia osaoptimoituja ratkaisuja sinne tänne vailla kokonaisnäkemystä.
Järjestelmässä pitää katsoa muutakin kuin taloudellista kestävyyttä, muun muassa uudistusten sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia.
Mistä työeläkkeessä on kyse? Välillä tuntuu, että ainakin oma ikäpolveni on joskus hieman hukassa tässä asiassa. En ole aivan varma, avautuuko nuorelle sukupolvelle se, että työeläke liittyy jo määritelmällisesti työhön ja työntekoon. Toisin kuin perusturva, joka Suomessa kuuluu kaikille täällä asuville, työeläke täytyy ansaita eikä sitä saa sossuhakemuksia täyttelemällä. Tässä mielessä työeläke on työuran jälkeen maksettavaa palkkaa. Työnantajat ja työntekijät maksavat sitä yhdessä työvuosina tehdyn työn perusteella työntekijän koko loppuiän. Jos työura jää hyvin lyhyeksi tai sitä ei ole lainkaan, ei tule myöskään työeläkettä.
Elinajanodotteen koko ajan kasvaessa eläkkeelläoloaika tulee useimmille olemaan aiempaa pidempi. Jos työeläkkeet halutaan pitää tasoltaan yhtä hyvinä kuin nyt, tämä vaatii, että myös eläkettä kartuttavaa työtä on tehtävä pidempään.
Käytännössä työntekoa tulee jatkaa noin puolella elinajan pitenemisestä, jotta eläkkeen taso ei pienene.
Työeläkkeen ansaintaperusteisuuden on oltava selvää jokaiselle ja on tärkeää varmistaa, että ansaintaperiaate myös käytännössä toteutuu mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Kaikesta työstä pitää kertyä eläkettä. Tähän liittyy muun muassa keskustelu eläkekatosta, joka aina aika ajoin ryöpsähtää joltakin taholta julkisuuteen. Eläkekatto vaarantaisi ansaintaperusteisuuden. Toisaalta kun ei kattoja ole, tehty työ kohentaa aina työeläkettä ja toisaalta täydentävien vapaaehtoisten eläkkeiden tarve on jäänyt Suomessa vähäiseksi.
Työeläke turvaa jatkossakin kohtuullisen peruselintason myös työuran päätyttyä. Silti on järkevää pohtia millaisia yksilöllisiä tarpeita omaan vanhuusaikaan mahdollisesti liittyy. On selvää, että ihmisten on opittava ottamaan aiempaa sukupolvea suurempi vastuu omasta vanhuusajan turvastaan. Oli eläkejärjestelmä kuinka kestävällä pohjalla tahansa, julkisen talouden mahdollisuudet vastata yksilöiden kasvaviin toiveisiin ovat rajoitetut.
Suomessa on jo osittain varauduttu tuleviin paineisiin. Järjestelmämme on luonteeltaan osittain rahastoiva eli hyvinä vuosina on työnantajilta ja työntekijöiltä kerätty hieman suurempia maksuja kuin mitä välittömästi on tarvittu maksussa olevien eläkkeiden hoitamiseen. Nämä ylimenevät eläkemaksut on rahastoitu ja rahastojen varoja on kyetty sijoittamalla kartuttamaan. Osittaisesta rahastoinnista huolimatta järjestelmän olennaisin piirre on kuitenkin ylisukupolvisuus. Tämän päivän eläkeläisten eläkkeet rahoitetaan suurelta osin tänä päivänä tehdyllä työllä ja tällä hetkellä työtä tekevien ihmisten eläkkeet lopulta maksetaan myöhempien työntekijäsukupolvien työllä.
Sukupolvisopimus on koko jutun pihvi -- sen varassa koko systeemi lepää. Siksi tulevissa uudistuksissa täytyy pohtia asioita erityisesti tulevien työntekijöiden näkökulmasta. Olennaista on kysyä, onko nuorilla tänä päivänä luottamusta yhteiskuntaan ja sen luomaan työeläkejärjestelmään niin, että motivaatio ylläpitää sukupolvisopimusta säilyy? Toisaalta miten muuttaa rakenteita niin, että tuo luottamus vahvistuisi?
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.