Se alkaa nipistelynä käsivarressa ja kutitteluna kurkussa. Siitä se yltyy raajojen osittaiseen puutumiseen sekä yölliseen hikoiluun.
Painajaiset kuuluvat asiaan. Ne lisääntyvät pikku hiljaa. Aluksi ne ovat hallittavissa - uni jatkuu - mutta lopulta kuvaan kuuluvat säpsähdykset hereille. Tunteet "missä minä olen?", "mitä nyt tapahtuu?" ovat valitettavan yleisiä ja esiintyvät molemmilla sukupuolilla.
Silmät ovat hölmösti liian auki ja katsetta ei pysty kohdistamaan. Lepotilan ja valveen välinen ero häipyy. Kysymys "kuka minä olen?" tulee valveuniin.
Muistamattomuus, äksyily sekä ajatus osien irtoamisesta vartalosta ovat taudin terminaalivaihetta.
Loma on loppusuoralla.
Aika on tehnyt tehtävänsä. Se on kulunut.
Ne tyypit, jotka isoa ja pikkuviisaria liikuttavat, ovat tehneet urakkapalkalla töitä kellon ympäri. Aika on pantu juoksemaan, kuten Volmari Iso-Hollo aikoinaan. Vain esteitä on tiellä enemmän kuin Volmari-sedällä.
Maanantaiaamun ensimmäiset ajatukset ovat lähempänä kuolemaa kuin elämää. Käsite "kävelevä haamu" on saanut historiantutkijoiden mukaan nimensä juuri liian pitkältä kesälomalta palanneen työläisen mukaan.
Kuka väitti, että opitut taidot eivät unohdu? Tai että uusi koira ei muista vanhoja temppuja?
Minkä töissä oppii, sen kesälomalla unohtaa. Työnteko on kuin pyörällä kaatuminen: kun sen kerran unohtaa, sen unohtaa aina.
Täysiä totuuksia lomalta paluun arjesta:
Mies unohti, miten tietokone laitetaan päälle. Mies unohti, kuinka sähköpostia lähetetään. Mies hukkasi mielestään, kuinka puhelimeen vastataan. Tarkennuksena viimeiseen: minkälaisilla lauserakenteilla, opituilla malleilla. Ja mikä on oma nimi.
Juttujen koodaukset, reportteripäätteen käyttö ja ilmoitus-
asiakkaan palveleminen - ne ne vasta mandariinikiinaa ovatkin. Ja mikseivät olisi, jos kesälomalla on tehnyt kuten hyvä työnantaja alaistaan opastaa.
Unohtanut kaiken työelämään liittyvän.
Liekö tutkimuksia koskaan tehty siitä, saako loman loppumisen lähestyminen tilastopiikin aikaan irtisanoutumisissa?
Kaiken hiljaisen tiedon mukaan saa. Jokainen muu leipätyö - jopa leipäpapin sellainen - tuntuu kiinnostavammalta, mielekkäämmältä, helpommalta ja panos-tuotos-suhteeltaan paremmalta.
Ei voi olla hirvittävän vaikeaa olla pappi!
Laittaa kuolleen multiin, kehuu hänet maasta taivaisiin ja ottaa osaa. Tai kertoo kuulijoille - lapusta suoraan lukien - minkä hirvittävän nimen vanhemmat ovat lapselleen antaneet kannettavaksi hamaan loppuun asti.
Tai toistamaan samat rimpsut ja rampsut, jotka on pappisseminaarissa opeteltu ulkoa tuhat kertaa. Isä on siis meidän eikä teidän... Tahdotko ottaa etkä antaa... Kastan sinut enkä minut...
Tai jakamaan leipää ja viiniä eteen polvistuneille ihmisille. Eihän niitä tarvitse omista jakaa, vaan yhteisestä kakusta viipaloida.
Työ on syvältä. Sitä ei ole tehty työläistä vaan työnantajaa varten.
Nouskaamme barrikadeille ja vaatikaamme vähintään 50 viikkoa lomaa vuodessa ja korkeintaan - siis korkeintaan - kaksi viikkoa töitä.
Silloin sielu lepäisi ja akut latautuisivat.
Talviloma tietenkin päälle.