Vaalitenttien perusasetelman pitäisi olla kutkuttava. Kaikilla eduskuntapuolueilla kun on yhtä lukuunottamatta tulessa uudet tai uudehkot puheenjohtajat, joille parlamenttivaalikampanjan vetovastuu on ensimmäinen kokemus. Jopa keskustan Matti Vanhaselle, joka on loistanut vuosia politiikan megajulkisuudessa. Neljä vuotta sitten keskustan vei niukkaan voittoon Anneli Jäätteenmäki.
SDP:n Eero Heinäluoma on uusi, samoin kokoomuksen Jyrki Katainen, vasemmistoliiton Martti Korhonen, vihreiden Tarja Cronberg, RKP:n Stefan Wallin ja KD:n Päivi Räsänen. Vain perussuomalaisten Timo Soinilla on aiempaa kokemusta eduskuntavaalien vetovastuusta. Iivisniemen ihmeelle nämä ovat jo kolmannet parlamenttivaalit vankkurien vetäjänä.
Vaikka tulessa ovat uudet johtajat, tuoreuden vaikutelma on vaaleista kaukana. He ovat Wallinia lukuunottamatta ennestään tuttuja eduskunnasta ja muista eturivin tehtävistä. Walliniakaan ei oikein voi pitää raskaaseen sarjaan kylmiltään heitettynä untuvikkona, jonka suoriutumista pitäisi jännittää rystyset valkeina. Hänellä ei ole takanaan näkyvää poliittista uraa julkisuudessa, mutta hän on toiminut pitkään politiikan takapiruna, "isojen poikien" avustajana. Siinä roolissa oppii usein asiat paremmin kuin eturivissä.
Kaikki puheenjohtajat ovat rutinoituneita esiintyjiä, joilla ei mene heti sormi suuhun tai konseptit sekaisin. Tv:n vaalitenteistä uhkaa tulla sen takia hyvin harjoitelleiden ja vuorosanansa sekä niiden tarkan kohdennuksen hallitsevien poliitikkojen varmoja, ammattimaisia suorituksia. Puhuvat päät tuottavat tasaiseen tahtiin illasta ja aamusta toiseen politiikan ammattislangia, ja puolueiden puppugeneraattorit suoltavat omaa ilosanomaansa johtajiensa tueksi.
Vaaliasetelmakin suosii värittömyyttä. Keskustan ja SDP:n nykyisen kannatustason pito riittää hallituspaikkaan. Vanhasen ja Heinäluoman ei kannata ottaa turhia riskejä, vaan pelata varman päälle. Heidän pitää vain yrittää ratkaista keskinäisessä kädenväännössään se, kumpi johtaa suurempaa puoluetta vaalien jälkeen ja saa aloittaa hallitustunnustelut. Siinä mielessä kyseessä on pääministerivaali. Neljä vuotta sitten voitto keskustalle tuli noin 7 000 äänellä.
Ideologiset erot puolueiden vaaliohjelmien välillä ovat vähäisiä. Ohjelmat edustavat enemmän tai vähemmän samaa demarigenreä. Edes verotus ja Nato eivät kuumenna tunteita entiseen tapaan. Siksipä monissa pääkirjoituksissa ihasteltiin raikkaana tuulahduksena vihreiden hyökkäystä puhemies Paavo Lipposen ydinvoimapuheita vastaan. Vaaleissa tapahtui sentään jotain.
Toistaiseksi ainoa merkittävä ero suurten puolueiden väille on revennyt hyvinvointipalvelujen rahoitusnäkemyksissä. Heinäluoma toistelee, ettei SDP lähde verohuutokauppaan, mutta puolueelle ei tuottanut tuskaa esittää hyvinvointipalveluihin 2,5 miljardin euron lisäystä. Se on niin kova huuto, että mieleen palaa väkisinkin puoluesihteeri Erkki Liikasen kuuluisa tarjous vuodelta 1987: demarit kolminkertaistavat lapsilisät, jos pääsevät valtaan. Vuoden 1995 vaaleissa SDP lupasi taas puolittaa työttömyyden - tunnetuin seurauksin.
Taktiikka on tuttu. SDP on voittanut hyvinvointihuutokaupalla monet vaalit.
Mitä lähempänä toisiaan suuret puolueet ovat, sitä enemmän jää tilaa Soinin populismille. Mutta ei hänkään ihmeitä tee. Perussuomalaiset voivat kuitenkin nakertaa onnistuessaan hallituspuolueiden kannatusta ja vaikuttaa siihen, kuka voittaa vaalit.
Näissä oloissa korostuvat mediataidot. Pienet, merkittävät erot voivat syntyä studiossa. Vanhanen on erittäin hyvä ja vakuuttava, kun hän esiintyy yksin tv:ssä ja radiossa. Ryhmäkeskustelut ovat olleet hänelle vaikeita, mutta hän näyttää oppineen presidentinvaaleista, ettei pidä jäädä muiden varjoon.
Heinäluomalla on näiden vaalien kolmesta muskettisoturista huonoin imago, jota hänen pitää yrittää petrata tv:ssä. Hän on taitava ilmaisussaan ja pystyy hallitsemaan näyttämöä, mutta hänen retoriikkansa on vanhakantaista. Hän ei edes yritä vedota muihin kuin SDP:n kannattajiin. Liikkuvat äänestäjät jäävät muiden heiniksi.
Kataisen asema kärkikolmikossa on vaikea. Ministerin asema kun antaa Vanhaselle ja Heinäluomalle tiedollista ylivoimaa. Kataisessa on yhä nuoren miehen aitoa freesiyttä pikkuvanhuuteen yhdistettynä, mutta se ei riitä. Tarvitaan myös vakuuttavuutta ja uskottavuutta.
Toivoton tilanne ei silti ole hänenkään kannalta. Kolme muskettisoturia ovat mediataidoiltaan niin tasavahvoja, ettei kukaan pysty laulamaan muita suohon, mutta kuka hyvänsä voi sortua omaan näppäryyteensä.