Ähistän lumikenkineni metrisessä hangessa. Metsänraja häämöttää ja edessä avautuva tunturin rinne näyttää valkoiselta seinämältä, liki mahdottomalta kavuta. Silti tarkoituksenani on katsastaa huipulta avautuvat maisemat outamaille ja jängälle. Taka-ajatuksena takoo se, onko puissa tykkyä kuvattavaksi asti. Mieltä kaihertavat nuo ylevät postikorttimaisemat; lumiset metsät ja hohtavat hanget.
Olen Pyhä-Luoston kansallispuistossa, kapuamassa kohti Ukko-Luoston huippua. Pyhä-Luoston tunturiketju on Suomen eteläisin tunturijono ja nousee äkkijyrkkänä seinämänä muutoin niin tyypillisestä metsä-Lapin taigasta. Puuraja kulkee 320-400 metrin korkeudella merenpinnasta. Tunturien alarinteitä peittävät yhtenäiset havumetsät, jotka voivat olla jopa 400-vuotiaita.
Aarnimetsän iäkkäät aihkit saavat silti jäädä taakse. Outamailla puissa ei ole lunta nimeksikään ja niinpä mieli hamuaa ylemmäs tunturiin. Vaikka huipulle onkin vielä matkaa, katse kantaa pitkälle jo metsänrajalla. Edellisenä päivänä pyryttänyt lumi on jäänyt paksuksi kinoksiksi painanteisiin, mutta ylempänä tuulenpieksämillä tunturin rakkakivikko paistaa paikoin läpi.
Lauha ja vähäluminen alkutalvi ei ole liiemmin tykkyä kerryttänyt. Silti muutamista suojaisista soppeloista löytyy lumisia puita, siellä täällä oikeita veistoksiakin.
Metsänrajan käkkyrämännyt ja tunturikoivujen mutkaiset vänttyrärungot ovat tunturituulten armoilla. Puusta tippunut lumipaakku on vaivatta rasauttanut muutaman oksan mennessään. Ylhäällä tunturissa tykyn aiheuttamat tuhot näkyvät kouriintuntuvasti kitukasvuisina, kärsineinä runkoina ja katkenneina latvuksina.
