Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Eduskunta on 100-vuotisjuhlansa kunniaksi perustamassa ulkopolitiikan tutkimuslaitosta, joka toimisi sen omassa yhteydessä. Eduskunnan yhteyteen sijoitettu erillinen laitos, joka ei suoraan palvele eduskunnan omaa toimintaa, on epäsäännöllinen ilmiö. Yksikään tämän luontoisista, nykyisistä järjestelyistä ei käy perusteluksi uudelle hankkeelle. Yleisradio ja valtiontalouden tarkastusvirasto ovat eduskunnan yhteydessä, koska hallituksenalaisuus olisi niin selvässä ristiriidassa niiden tehtävän kanssa.
Kansaneläkelaitos alistettiin aikanaan eduskunnalle, koska siitä piti tulla rahastointijärjestelmään perustuva yksityisten vakuutuslaitosten julkinen kopio; eduskunta vastaisi vakuutettujen edustajistoa. Tästä toimintamallista luovuttiin 50-luvulla, ja laitos olisi siksi jo ajat sitten pitänyt irrottaa eduskunnasta. Sama koskee Suomen Pankkia euroalueen oloissa.
Eduskunnassa tehtyjen kaavailujen mukaan tarkoituksena on, että uuden tutkimuslaitoksen ytimeksi tulisi nykyinen Ulkopoliittinen instituutti (UPI) , joka sellaisenaan sulautettaisiin uuteen laitokseen. UPI:n hankkeeseen tuoma perintö ei ole erityisen vakuuttava.
Yliopistoissa on totuttu siihen, että tieteellisen laitoksen johtajana on professori tai ainakin henkilö, jolla on professorin pätevyys. Hänen alaistensa tutkijanpätevyys taas katsotaan koetelluksi ja todetuksi vasta, kun asianomaisen väitöskirja on julkisesti tarkastettu ja hyväksytty. Siitä alkaa varsinainen tutkijanura. Maisteri tai lisensiaatti ei tiedeyhteisön kriteerien mukaan ole vielä tutkija, nimitettiin häntä sitten miten vain komeimmalta tuntuu.
Ulkopoliittinen instituutti on yksityinen valtionapua saava laitos, joka toimii irrallaan yliopistoista. Sen hallitus koostuu kahden ministeriön ja Paasikivi-Seuran määräämistä jäsenistä. Sen johtajana on tohtoritason saavuttanut henkilö, mutta maisteritasoakin on käytetty aikaisemmissa nimityksissä. Instituutti ilmoittaa, että sen palveluksessa on kaksitoista "tutkijaa". Vain neljällä näistä kerrotaan oleva tohtorin pätevyys - sen myötä tutkijan pätevyys. Muut kahdeksan kirjoittelevat artikkeleita eri tahoille sillä pätevyydellä minkä jokin alempi tutkinto ja alan harrastus antaa.
Instituutin lippulaivana on Ulkopolitiikka-aikakauskirja, jonka ulkoasu painopaperia myöten muuttui muutamia vuosia sitten entistä komeammaksi. Julkaisuun lisättiin selvästi journalistista ainesta, mielipidekirjoituksia, henkilöhaastatteluja ja muuta sellaista. Sitä muokattiin Suomen Kuvalehti -tyyppisen aikakauslehden suuntaan ja karsittiin tieteellistä leimaa. Esimerkiksi lähdeviittauksia ei enää käytetä.
Ulkopolitiikka-lehdellä on ollut hyvätkin päivänsä. Muistetaan esimerkiksi monipuolinen Kosovo-erikoisnumero (1999), johon kirjoittivat pääasiassa muut kuin UPI:n vakinaiseen henkilökuntaan kuuluvat. Päätoimittajana oli UPI:n silloinen johtaja Tuomas Forsberg. Nykyisen päätoimittajan ja UPI:n johtajan Tapani Vaahtorannan aikana avoin Nato-lobbaus tuntuu saaneen tilaa. Ja kun UPI:n palkkalistoilla oleva jossittelee kirjoituksessaan (3/2002), paneeko Suomen johto tulevan Irakin-sodan partaalla "vanhan YK-levyn soimaan", teksti on äänensävyineen kaikkineen kaunis esimerkki ja näyttö instituutin riippumattomuuden ja kriittisyyden asteesta ja laitokseen värvätyn henkilöstön asenteista.
Jos tutkimukseen, myös ulkopolitiikan tutkimukseen, halutaan sijoittaa lisää rahaa, luonnollinen kohde ovat yliopistot. Siellä ovat valmiit organisaatiot ja pätevä henkilöstö. Yliopistoissa toteutetaan rekrytoitavien henkilöiden tieteellisen pätevyyden arviointi ja siitä erillään vielä laitoksissa harjoitetun tutkimuksen riippumaton laadunarviointi. Jos tuollaisia arviointitapoja ei oteta käyttöön eduskunnan uudessa laitoksessa, sen neuvottelukunta ja tieteellinen neuvosto jäävät koristeiksi, jotka eivät vielä mitään takaa.
Eduskunta ilmoittaa, että uusi laitos sijoittuisi "yliopistollisen tutkimuksen ja poliittisen päätöksenteon sekä hallinnon välimaastoon". Tarkoituksena olisi "tuottaa nopealla aikavälillä korkeatasoisia tutkimuksia ja selvityksiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja EU:ssa tapahtuvan päätöksenteon kannalta ajankohtaisista aiheista".
Tiedeyhteisössä tunnetaan hyvin se tosiasia, ettei nopealla aikavälillä tuoteta korkeatasoista tutkimusta. Selvityksiä saadaan kyllä kiireen oloissa pikaisestikin aikaan, ja ulkoasiainjohto tarvitsee niitä. Asianomaisten ministeriöiden resursseja voisi siis lisätä, kun rahaa näyttää olevan. Sen sijaan eduskunnan valtiosääntöiseen asemaan ei hyvin kuulu ryhtyä pysyvällä tavalla itse tuollaisia palveluja omin laitoksin tuottamaan.
Uuden laitoksen tavoitteena olisi ilmoituksen mukaan "tarjota riippumatonta asiantuntemusta ja syventää kansainvälisistä asioista ja EU-kysymyksistä käytävää analyyttista yhteiskunnallista keskustelua ja tukea siihen liittyvää poliittista päätöksentekoa". Tarkoitus on myös "pitää yhteyttä" poliittisiin päätöksentekijöihin ja kansalaisyhteiskuntaan.
Puurot ja vellit tässä menevät sekaisin: tutkimukset, selvitykset ja poliittiset suositukset. Politiikassa aina jotkut ratkaisut ovat arvo- ja tarkoituksenmukaisuusvalintoja, jotka pitää jättää ihmisille itselleen. Mutta kun tyhmä kansa on ohjattava väärältä oikealle tielle, viime keinoksi jää esittää "riippumattomaan asiantuntemukseen" nojaten tietyt arvovalinnat välttämättöminä ja ainoina mahdollisina. Tätä voidaan nimittää keskustelun "syventämiseksi" ja poliittisen päätöksenteon "tukemiseksi".