Viime viikkoina kolme aihetta on hallinnut mediaa: Anton-pojan kaappaus, pääministeri Vladimir Putinin vierailu sekä EU-vaalit.
Antonin tapausta ei kannata enää rääpiä. Enintään voi todeta, että sen yhteydessä tehtiin kaikki mahdolliset virheet. Onhan perheiden yhdistämisasioita ennenkin hoideltu - vaikeitakin, ja entinen Neuvostoliitto oli vastapuolena taatusti vaikeampi kuin Venäjä. Silti asiat onnistuttiin hoitamaan.
Silloin ei kenenkään mieleen edes juolahtanut hakea ratkaisua virkamiesbyrokratian kautta, johon nykyhallitus näemmä uskoo kuin pukki sarviinsa. Käytettiin mielikuvitusta ja ohitettiin byrokratia poliittiselta tasolta koukaten.
Sama virkavaltaisuus ja EU:n etummaisen puolustajan henki hallitsivat suomalaisisäntien käyttäytymistä Putinin vierailun aikana. Yhä näemmä kuvitellaan, että Kreml on jokin raastupa, vaikka jo J.K. Paasikivi varoitti moisesta typerehtimisestä. Jos on yhtään vaivautunut paneutumaan venäläisyyteen ja itänaapuriemme ajattelutapaan, saattoi jo Putinin ja pääministeri Vanhasen lehdistötilaisuudessa päätellä vieraan olevan todella "kyrsiintynyt". Parhaiten sen paljastivat hänen ruumiinkielensä sekä replikointinsa, jos sitä pystyi seuraamaan alkukielellä.
Kitkaa eivät ole vierailun jälkeen ainakaan lieventäneet poliitikkojemme kommentit. Pääministerin ylvästely sillä, että hän oli ottanut "hyvinkin tiukasti yhteen" kollegansa kanssa sekä ministereiden Katainen ja Stubb vähättelevä tapa leimata vierailun ilmapiiristä huolestuneet "uussuomettuneiksi".
Eikö Vanhanen ole vieläkään oppinut, että se mitä tehdään neuvottelupöydän ääressä, on asia sinällään? Se jää sinne. Kovistelulla ja saavutuksilla kehuskelemalla luodaan vain vastapuolelle arvovaltapaineita. Kokoomuksen nappulaliigan uho puolestaan vain vahvistaa naapurien ennakkoluuloja: ilmeisesti amerikkalaislehdet olivat oikeassa luonnehtiessaan ulkoministereiden Clinton ja Stubb äskeistä tapaamista "liittolaisten kohtaamiseksi".
Raskaimmin klaveeriin onkin trampannut ulkoministeri Stubb julistaessaan välittömästi pikku-Antonin kaappauksen jälkeen, että isänä ja suomalaisena hän ymmärtää virkamiehensä menettelyn ja kuittaamalla jo etukäteen Venäjän mahdolliset reaktiot tyyliin: niitä tulee ja menee. Ulkoministerinä hänen pitäisi ymmärtää, ettei diplomaatti- ja konsulisuhteita koskevia Wienin sopimuksia ole turhan päin pidetty pystyssä kohta puoli vuosisataa.
Olisiko syytä jättää julkisuus ja urheiluriennot vähemmälle ja ryhtyä vähitellen opettelemaan diplomatian alkeita?
Putinin vierailun jälkeen on pakko todeta - jälleen kerran - että onneksi emme ole siirtyneet siihen järjestelmään, jota Janus-kasvoinen kokoomus (kok-kepu) ajaa kuin käärmettä pyssyyn. Siihen, jossa ulkopolitiikkaa johtaa pääministeri. Onneksi tasavallan presidentti edustaa yhä jatkuvuutta ulkopolitiikassa ja ehkä pystyy jopa pehmentämään toisten töpeksimisiä.
Kun pääministerin mahtiasemaa tavoittelevat vetoavat "ulkopolitiikan parlamentarisointiin", heidän kannattaisi nyt syventyä EU-vaaliemme lopputulokseen sekä siihen, mitä se kaikkineen kansalaisten ajatuksista heijastelee. Sitä taustaa vasten Vanhasen ja Kataisen perustelut paljastuvat ontoksi kuminaksi.
Samanlaiseksi tyhjänpäiväisyydeksi kutistui EU-vaalikamppailu. Jäseniä valittiin elimeen, jossa jo nyt päätetään käytännössä suurimmasta osasta Suomen lainsäädännön sisältöä. Nyt olisi ollut tilaisuus keskustella siitä, mitä 13 suomalaista meppiä voivat 736 kollegan joukossa, etenkin kun nuo 13 eivät edes muodosta kansallista ryhmää. Julistaessaan, että tässä valtavassa joukossa yhdellä mepillä on enemmän vaikutusvaltaa kuin suomalaisella ministerillä, ulkoministeri tuli huomaamattaan paljastaneeksi pelottavan tosiasian EU-Suomen itsenäisyydestä ja sen päätösvallan vähäisyydestä.
Analyyttiseen keskusteluun olisi siis ollut mahdollisuus, mutta se kutistui todisteluksi, että "EU on nasta juttu", missä "small talkilla pääsee jo pitkälle". Olennaista näytti olevan, juostaanko alasti Euroopan parlamentin ympäri vai ei.
Samanlaista on ollut EU-euforian kannalta katastrofaalisen vaalituloksen analysointi. Valitellaan, "ettei sanoma mennyt läpi" ja "ettei väkeä saatu liikkeelle". Mikä sanoma! - Pohtia myös sopii, miksi väki ei lähde liikkeelle. Vastausta ei tietenkään edes haluta kuulla. Osoittaisihan se nykyisen kohkaamisen olevan hetteiköille rakennettua. Eikä peiliin haluta katsoa senkään vuoksi, että oma ketunhäntä sieltä pilkottaisi. "Pääministeri on edelleen pääministeri", tiivisti Vanhanen vaalitappionsa opetukset. Sen alastomammaksi itsekkyyttä ei enää saa riisuttua.
Omaa luokkaansa tässä analysoijien joukossa oli kuitenkin ministeri Häkämies. Hän teki tuskin 40 äänestysprosentin pohjalta seuraavat johtopäätökset: seuraavan hallituksen pääministeri tulee olemaan puheenjohtaja Katainen; Kepu saa jatkaa kokoomuksen apupuolueena vastakin, kunhan hyllyttää Mauri Pekkarisen.
Mahtavin johtopäätös oli se, että SDP:n vaalitappio juontui presidentti Halosesta. Samalla metodilla voitaisiin väittää, että kokoomus menetti neljännen paikkansa nappulaliigansa ylilyöntien vuoksi. Suorastaan koomiseksi Häkämiehen todistelun vääntävät lahjomattomat kannatusluvut. Kun kokoomuksen ehdokkaat saivat nyt yhteensä noin 385 000 ääntä, sai Halonen vuoden 2006 vaaleissa runsaat 1,6 miljoonaa ääntä. Ei hänestä ainakaan kannatuksen perusteella kiviriippaa saa.
"Tullessaan hallituksen jäseneksi suomalainen muuttuu automaattisesti heti 50 prosenttia typerämmäksi", lohkaisi Paasikivi aikanaan. Kaiketi tiesi, mistä puhui. Vain prosenttiluvussa taisi erehtyä.