Eikö sen pitänyt mennä jotenkin näin? Kanava-ja ohjelmatarjonnan jatkuva kasvu pirstaloi yleisön, ja sen seurauksena television merkitys tiedotus-, viihde- ja mainosvälineenä vähenee. Kohta kukaan ei jaksa puhua tai kiivailla tv:stä, kun yhteisiä elämyksiä tarjoavia koko kansan ohjelmia ei enää nähdä kuin poikkeuksellisten tapahtumien yhteydessä.
Kun tv-kanavia on kymmeniä tai ehkä jopa satoja, mikään asia ei nouse enää yleiseksi puheenaiheeksi. Koko kansaa kiinnostavia teemoja ei voi olla, jos ei ole ohjelmia, jotka keräisivät suuria yleisöjä kuten tv:n alkuaikoina, jolloin Suomessa tuijotettiin vain kahta kanavaa. Esimerkiksi legendaarinen keskusteluohjelma Jatkoaika teki 60-luvulla Mauno Koivistosta ja hänen otsakiehkurastaan kuuluisan ja loi pohjaa Manu-ilmiölle. Siihen aikaan ei tv:stä tullut lauantaisaunan jälkeen muuta kivaa koti-illan viettäjille. Kaikki tuijottivat samaa ohjelmaa.
Televisio on kuitenkin yllättänyt. Se on ostanut ulkomailta formaatteihin tehtyjä ohjelmia, jotka vetävät ja sytyttävät katsojia maassa kuin maassa. Suomessakin on kiivailtu jo pitkään Heikoimman lenkin Kirsi Salon ilkeydestä. Vain vähän aikaa sitten televisio teki trukkikuski Hanna Pakarisesta superjulkkiksen lähes yhdessä yössä siksi, että hän on hyvän näköinen, osaa laulaa ja hänellä on karismaa ja hän voitti tv:n järjestämän kilpailun.
Nyt kaikkien huulilla ovat Suomen Robinson ja Miljonääri-Jussi, joka ei ole oikea miljonääri mutta jonka edesottamuksia seuraavat herkeämättä muutkin kuin häntä tavoittelemaan höynäytetyt nuoret naiset.
Jos pitäisi äänestää Suomen tämän hetken kohutuin persoona, voittaja olisi mikkeliläinen käkkäräpää, josta kukaan ei ollut kuullutkaan ennen kyseistä ohjelmaa. Nyt hän komeilee päivästä toiseen lehtien lööpeissä, ja viihteelliset lehdet pullistelevat juttuja hänestä.
Miljonääri-Jussi on alkanut elää julkisuudessa täysin omaa elämäänsä. Median huomioarvon perusteella ei Suomessa ole ketään tähdellisempää ihmistä kuin hän eikä kohutumpaa asiaa kuin hänen naisvalintansa. Pääministeri Matti Vanhasen ja presidentti Tarja Halosen julkisuus on kuin kalpea aavistus Miljonääri-Jussin rinnalla.
"Oikeat" julkkikset voivat vain kadehtia kaveria, joka on todellisuudessa pelkkä roolihahmo. Nuori herra Loponenhan ei ole ammatiltaan näyttelijä eikä edes näyttelijän alku. Hän opiskelijapoika, joka heitti keikkaa ennen tv-rooliaan ravintolan tarjoilijana. Vielä äsken kruunaamattoman julkkiksen kruunu olisi mennyt imatralaiselle neiti Pakariselle, jota kukaan ei tuntenut ennen Idols-ohjelmaa.
Ovatko maailmankirjat menneet täysin sekaisin, kun tällaista tapahtuu Suomessa? Eivät ole. Amerikkalainen tutkija ja tunnettu televisiokriitikko Neil Postman näki jo 1980-luvulla terävästi, mitä televisiosta seuraa. Hän kirjoitti, että että viihde on kaiken televisiossa käytävän keskustelun korkein ideologia. Postmanin yhden kirjan otsikkokin on ironisuudessaan loistava: Huvitamme itsemme hengiltä.
Suomessa on nyt tapahtunut kansainvälisten formaattikauppojen seurauksena sama vedätys, joka toteutui Yhdysvalloissa jo aiemmin. Jotta tv pärjäisi katsojakilpailussa, se on pystyttävä hätkähdyttämään yhä rohkeammilla ja kummallisemmilla aiheilla. Tv-viihde on mennyt formaattien vedättämänä Suomessakin hämärille alueille, joille täkäläiset ohjelmantekijät eivät olisi ehkä älynneet tai halunneet viedä sitä koskaan, jos olisivat saaneet itse päättää.
Amerikkalaisten tv-yhtiöiden suuri tavoite on aina ollut se, että televisio voisi paitsi näyttää todellisuutta myös luoda sitä itse. Niiden unelmien täyttymys on tehdä ohjelmia, joiden ansiosta se, mitä ohjelmassa tapahtuu, on katsojista vielä tärkeämpää kuin se, mitä tv näyttää totena. Miljonääri-Jussi on juuri tämän mallin mukainen formaattiohjelma, josta käytetään harhaanjohtavasti nimitystä tosi-tv. Hömppä-tv olisi parempi ilmaisu.
Miljonääri-Jussi hämärtää tietoisesti toden ja epätoden rajan. Katsojat luulevat, että se, mitä he näkevät, tapahtuu spontaanisti, vaikka ohjelma etenee käsikirjoituksen mukaan. Ohjelmassa on aitoa ehkä vain se, miten Jussia liehakoivat naiset ilmaisevat pettymyksen ja ilon tunteitaan, joskaan sekään ei ole täysin totta.
Naiset tiesivät nimittäin tekevänsä tv-ohjelmaa. Lisäksi heille tarjoiltiin juomia, jotta heidän kielenkantansa olisivat irronneet paremmin. Osa humaltui ja puhui pehmoisia. Tämä on tosi-tv:n todellisuutta. Totuutta luodaan melkein keinolla millä hyvänsä. Tosi-tv on nimeään myöten silkkaa huiputusta.
Ei Kirsi Salokaan ole oikeasti ilkeä. Hän näyttelee ilkeää studiossa, koska formaatti määrää niin.
Tosi-tv:n tekijät ovat onnistuneet hienosti siinä, mikä on ollut heidän tavoitteensa. He ovat pystyneet luomaan hömpästä todellisuutta ja tekemään tv:stä tärkeän viihdevälineen. Viihteellisten lehtien toimittajatkin joutuvat naputtelemaan juttuja tv:n luomasta keinotodellisuudesta sormet verillä.
Jokainen lööppi ja juttu Miljonääri-Jussista vahvistaa käsitystä hänen ja tv:n keinotodellisuuden tärkeydestä. Jos Ville Loponen asettuisi ehdolle eurovaaleissa, hän tuskin saisi ääntäkään. Miljonääri-Jussi voisi mennä ryskyen läpi.
Mutta eivät kaikki lehdetkään kalasta pyyteettömin mielin Miljonääri-Jussin vesillä. Kovinta meteliä formaattiohjelmista pitävät iltapäivälehdet, jotka kuuluvat tv-yhtiöiden kanssa samaan ketjuun. Niiden etu on tukea toinen toista. Meidät kuuluu huvittaa hengiltä, jotta kauppa käy.