Kun kumartelee hillasuolla tai poimii metsässä puolukoita, tulee harvoin miettineeksi, että oikeastaan kasvit ovat tarkoittaneet marjansa siementen levittämisen välikappaleiksi. Hillayksilön lisääntymisen kannalta olisi onnellisempaa, jos sen hedelmä joutuisi vaikkapa karhun vatsaan kuin marjastajan ämpäriin.
Kasvit käyttävät siementensä maailmalle saattamiseen monenlaisia konsteja. Joidenkin mielestä oma apu on paras apu: esimerkiksi kurjenpolvet ovat kehittäneet hedelmästään katapultin, joka sinkoaa siemenet parinkin metrin päähän emokasvista. Vielä pidemmälle pääsee tuulen, veden tai eläinten mukana.
Tuulen mukana kulkevien siementen on oltava hyvin pieniä ja kevyitä, tai niissä pitää olla pinta-alaa lisääviä ulokkeita. Kukapa ei olisi lapsena puhaltanut voikukan hahtuvapalloa ja seurannut, miten pikkuisten laskuvarjojen varassa riippuvat siemenet lähtevät matkaan. Vaahtera puolestaan on varustanut siemenensä komealla lenninsiivellä.
Usein tuulen mukana leviäviä siemeniä on niin valtavasti, että riittää kunhan murto-osa löytää otollisen kasvualustan. Joka on joskus lakaissut pihakoivun varistamaa siemensatoa portailtaan, tietää, että kasvit osaavat pelata varman päälle.
Lumpeen siemenet kypsyvät vedenpinnan alla, minne kukka on kuihduttuaan painunut. Siemenet irtoavat kukkapohjuksesta syys-lokakuussa ja nousevat ilmaontelollisen vaipan kohottamina pintaan aaltojen ja virtausten levitettäviksi. Syysmyrskyt voivat kasata rantavesiin sadoittain näitä pieniä valkeita leviäimiä.
Monet kasvit luottavat eläinten apuun uusien kasvupaikkojen valtaamisessa. Siinä missä toiset tarjoavat ruokapalkan levittäjälleen, toiset vain käyttävät eläimiä yksipuolisesti hyväkseen.
Metsäorvokin siemenen pinnassa on makea, rasvainen lisäke. Muurahaiset pitävät sen mausta kovasti ja raahaavat orvokinsiemeniä pitkin maita ja mantuja. Osa siemenistä päätyy muurahaispesään, mutta joskus lisäke irtoaa ja siemen putoaa matkan varrelle. Voipa muurahainen kätkeä ja unohtaa orvokinsiemenen maan sisäänkin, missä se itää paremmin kuin taivasalla.
Jos muurahaiskyyti ei orvokin siementä kovin kauas vie, niin pihlajan taimella on marjalintujen ansiosta mahdollisuus aloittaa elämänsä varsin etäälläkin emokasvistaan. Pyhän puun taimia voi löytää myös erikoisista paikoista: katoilta, siirtolohkareilta, oksanhangoista monen metrin korkeudesta.
Pihlajaa levittävät tilhi ja räkättirastas, jotka osaavat herkutella verenpunaisilla marjoilla puun kannalta oikealla tavalla. Ne eivät riko siementä nokallaan, ja siemen kulkee vahingoittumattomana myös lintujen suoliston läpi. Punatulkun vierailusta sen sijaan on pihlajalle vain harmia. Mokoma rosvo nimittäin kaivaa siemenen esiin marjasta ja murskaa sen.
Eläimet kuljettavat siemeniä paikasta toiseen myös turkissaan. Kaikilla takiaislajeilla on kukintonsa suomuissa koukkumaiset kärjet, joilla koko kukinto siemenineen takertuu vaikkapa laitumella tallustavan lehmän kylkeen.
Pikkuisen vanamon koukkukarvaiset siemenet puolestaan tarttuvat helposti sammalikossa vipeltävän myyrän turkkiin. Rannoilla ja soilla kasvavan vehkan limaiset siemenet leviävät vesilintujen höyhenissä.
Jotkut siemenet itävät heti, kun ne ovat päässet sopivan kosteaan paikkaan, mutta monet vaativat ensin kylmäkäsittelyn, pakkasjakson. Näin taimivaihe ajoittuu syksyn sijasta kevääseen.
On myös lajeja, joiden siemenet tarvitsevat kunnon lämpöshokin ennen kuin itävät. Tällainen on huhtakurjenpolvi, joka on erikoistunut kasvamaan metsäpaloalueilla.
Kun tulen hehku tai paljaaseen maahan kuumottava aurinko nostaa lämpötilan +45 asteeseen, metsämaassa uinuvat huhtakurjenpolven siemenet heräävät eloon. Ne ovat saattaneet odottaa sopivaa hetkeä yli 80 vuotta.